Isänpäivä - onnellinen päivä?

Selailen isänpäivänä Facebookia. Näen onnellisia isälle kiitollisia postauksia. Ihmisten onnellisuus ja positiiviset postaukset isästä aiheuttavat sen, että huomaan ahdistuksen kipuavan mieleeni jostain hyvin syvältä sisimmästäni. Silmät sumenevat ja kyyneleet valuvat poskilleni. Itken surua, muistojani. Pelkään kirjoittaa tätä postausta. Pelkään tulla nähdyksi. Mutta samalla sisälläni on jokin villieläin, joka pakottaa kirjoittamaan. Kertomaan tarinan, vaikka pelottaa. En tiedä olenko tähän valmis, mutta silti minun on pakko. Anteeksi äiti, en halua sinua loukata, mutta minun on pakko puhua. Tiedän, että tämä on sinullekin kipeä asia. 

Mietin, millaisen kirjoituksen minä tekisin isänpäivänä. Mistä isääni kiittäisin? Kiittäisinkö viinanhuuruisista jouluista ja juhannuksista. Kiittäisinkö lomista, joissa alkoholi oli vahvasti läsnä. Kiittäisinkö siitä, kuinka heitit äidin ja minut pihalle kodista. Tällöin lähdimme sinua karkuun mummolaan toiselle paikkakunnalle. Kiittäisinkö raivokohtauksista, joita pelkäsin henkeni kaupalla. Kiittäisinkö käden iskuista. Kiittäisinkö siitä iskusta, jolloin korvastani alkoi vuotamaan verta. Kiittäisinkö vääristä katseista, joita loit aikuistuvaan tyttäreesi. Kiittäisinkö kosketuksista, joita isän ei kuuluisi lapselleen tehdä. Kiittäisinkö kokemastani turvattomuuden tunteesta, pelosta, unettomista öistä kun sain kuunnella marssimusiikkia läpi yön siihen saakka, kunnes sammuit. Tämän muistan juuri nyt. Pienen, väkivaltaisen ja samalla herkän miehen, joka oli aivan hukassa itsensä ja elämänsä kanssa.

Muistot vangitsevat mielen. Muistan joulun, jolloin isä kännissä vonkasi vierasta naista olohuoneen lattialla hieroen tämän vaginaa ja kertoen samalla, kuinka hyvää se tekee kaikille. Tätä esitystä oli todistamassa muutama aikuinen sekä minä, noin kymmenvuotiaana. Olen usein miettinyt, kuinka paljon häpeää ja vaikenemisen kulttuuria tuohon kokemukseen on ladattuna. En muista miten tilannetta aikuisten kesken on setvitty, mutta muistan mummoni olleen hyvin vihainen. Nykyisin ymmärrän, miksi joulut ovat aina olleet minulle haastavia ja ahdistavia juhlapyhiä.

Muistan myös isän lapsuudenkodissa vietetyn hiihtoloman, jossa tietysti oli viina taas läsnä. Reissussa oli mukana myös ystäväni. Isän ulkona tissutellessa oli hiihtomonoihin kertynyt lunta ja sisälle tullessa isäni kaatui lyöden silmäkulmansa keittiötason kulmaan. Silmittömän raivon saattelemana isäni tempaisi koko keittiötason tavarat lentoon äidin paetessa yläkertaan. Minä ja ystäväni jäimme samaan kerrokseen raivoavan isän kanssa. Kaksi hysteerisesti pelkäävää tyttöä, jotka miettivät mitä tehdä ja missä olisi turvallista. Viimeinen pisara totaaliselle hysterialle oli se, kun löysimme haulikon olohuoneen nurkasta. Olin aivan varma ja vakuuttunut, että isäni ampuisi ensin äidin, sitten kissan ja lopuksi meidät. Mielestäni meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta pimeään iltaan hakemaan apua - kovassa pakkassäässä, sisävaatteissa ja ilman kenkiä. Näin teimme. Juoksimme itkien. Emme menneet lähinaapuriin, koska aivoihini oli jo kylvetty siemen naapurin juoruämmämäisyydestä. Juoksimme pakkasen paukkuessa pidemmälle. Pääsimme yhden pariskunnan kotiin, jotka tiesivät isäni suvun metkut. Itkimme pelkoa ja hätää. Meidät otettiin lämmöllä vastaan, rauhoiteltiin, tarjottiin mehua ja isäni sai hienon arven muistoksi tästä lomasta. Minä sain sen, ettei ystäväni enää koskaan tullut viettämään lomaa meidän kanssa. Yllätys. Mietin, miten paljon häpeää tästäkin olen kantanut sisälläni vuosia. En tänä päivänäkään kestä huutavia ja raivoavia miehiä. Vastaavassa tilanteessa sisälläni napsahtaa saman tien turvattomuuden tunne ja koodi; juokse tai kuolet.

Loppujen lopuksi isäni joi kaiken mitä ihminen juoda voi. Työpaikan, avioliiton, suhteen minuun ja minun lapsiini. Uskon hänen olleen kovin yksinäinen mies. Isäni kuoli muutama vuosi sitten. Vakavan sairauden löytymisen jälkeen oli elinaikaennuste vain muutamia kuukausia. Viimeisinä elinhetkinään isä keskusteli papin kanssa usein. Taisi piruparkaa omatunto kolkutella. En tiedä saiko isä syntinsä anteeksi?

Muistan sen hetken, kun hoitaja soitti kertoen isän viimeisten hetkien olevan kyseessä. Aikaa ei olisi hukattavana. Pyysin ystävän mukaan matkalle, jossa tapaisin isäni todennäköisesti viimeisen kerran. Mietin, kestääkö mieleni vai romahdanko. Isäni ollessa vielä tajuissaan, pidin hänen kädestään kiinni ja silitin isän kättä ystäväni rohkaisemana. Isän kädet näyttivät hentoisilta ja pieniltä. Käsiltä, joista ei näkynyt päällepäin pahanteko. Ristiriitaisin tuntein kerroin muutaman varhaislapsuudessa koetun hyvän muiston sekä sen, että silloin olin isän tyttö. Isän silmäkulmaan tuli kyynel. Ennen puhekyvyn menettämistä isäni hoki muutaman kerran: "Älä ole kiukkuinen." En ymmärtänyt tätä silloin. Nyt ymmärrän. Tämä oli hänen tapansa pyytää minulta anteeksi.

 

Oodi pinpille!

Logo: 
Elisa Sandström - Hovi

Alapää, aarrearkku, aromipesä, etupylly, emätin, herkkurasia, herkkusimpukka, himoreikä, hitusvintula, häpy, häppäri, ilokolo, iloreikä, karvakukkaro, kiimakolo, kirkkovene, kolo, kotelo, kukkaro, lemmenluola, lempimiskolo, lettu, lillero, lintu, lompakko, lompsa, loora, loota, lotus, majava, matto, mirri, mutteri, onnenlaatikko, orava, orgasmikolo, orkidea, pandoran lipas, panoreikä, paratiisi, pesä, piirakka, pilde, pilu, pimpero, pimppanelli, pimppaloora, pimppara, pimppis,  pimppu, pimppi, pillu, pipari, pimppirasia, pimpsa, pimpsaloora, pimpsi, pimpsuli, pimpu, pimpukka, pimpula, pussy, rasia, reva, riemurasia, riisipiirakka, rellu, ruusunkukka, ränni, räpylä, römpsä, rööri, salaisuuksien kammio, se, simpukka, soittorasia, söpöstin, tavara, toosa, tuhero, tussu, vagina, vako, vulva, vittu, värkki, ykkönen.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Googlettamalla löysin yli sata synonyymia naisen sukuelimelle. Puhekielestä varmasti löytyy toinen mokoma. Pienen kaveriporukan kanssa kävimme kahvipöytä keskustelua sanan pillu synonyymeista. Taisimme luovuuden huumassa keksiä pari uutta ilmaisua rakkaalle värkillemme. Päivän luovahetki toi paljon iloa ja naurua.

Muutama vuosi sitten kävin keskustelua kouluikäisten lasten kanssa sukuelinten nimistä. Keskustelu lähti lasten tarpeesta jakaa heidän tietämystään, mutta heillä oli myös vilpitön tiedon nälkä aikuisen kokemukselle ja tietämykselle. Niinpä me sitten "laiva on lastattu" - tyyppisesti lähestyimme asiaa kertoillen toisillemme synonyymeja sukuelimille ja makustellen sanoja mm. pillu ja kyrpä.

Huomasin seksuaalikasvatus hetkessä pienen häpeän tunteen nousevan pintaan sanoessani miehen sukuelintä kyrväksi. Lapset eivät sanasta hämmentyneet, koska he tiesivät jo tämänkin. Kiitos internetin, sosiaalisenmedian ja älykännyköiden. Seksuaalikasvatus pitääkin aloittaa varhaisessa vaiheessa. Lapset ja nuoret tarvitsevat oikeanlaista tietoa mm. seksuaalisuudesta, seksistä, tunne - ja turvataidoista. Puhutaan lapsille oikeilla nimillä lasten ikätaso huomioiden. Itse olen jäänyt miettimään etupylly nimen käyttöä. Mikä ihmeen etupylly? Meillä ihmisillä on vain yksi pylly. Pylly löytyy ihmisen selkäpuolelta ja pyllystä tulee kakka. Aikuinen, jos et tiedä millä nimellä tytön sukuelintä kutsut, niin KVG! Sieltä löytyy monta hyvää ja kaunista ilmaisua korvaamaan etupyllyn.

Naisen nautinto ja itsensä hyväksyminen sellaisena ihanana olentona, kuin olemme, lähtee jo lapsuudesta, kulkien nuoruuteen kohti aikuisuutta. Arvostammeko salaisuuksien kammiota? Tunnemmeko oman orkidean? Mikä saa kukkamme kukkimaan? Mistä nautimme? Saako meidän lemmenluola olla halukas? Intohimoinen ilokolo? Vai annammeko toisten kohdella itseämme ja pimppiämme huonosti? Määritelläänkö naiseuttamme ja seksuaalisuuttamme ulkopuolelta käsin? Mitä saamme olla? Miten meidän kuuluu toimia ja käyttäytyä? Miten halukas pimppimme on? Kuinka moni on lintumme sikermiä kuunnellut ennen kuin riemurasiasta aletaan käyttämään nimitystä kinkkuleipä, jauheliha, palkinto tai kierrätyskeskus? Tätä tässä mietin.

Millä nimellä vaginaa sitten kutsummekin: pimpero, donitsi, fjöösa, hunajapurkki tai torttu, niin se on meidän jokaisen ikioma. Jokainen pimppi on omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Jokaisella pimpillä on oma arvokas tarina ja se on juuri hyvä sellaisena kuin on. Nautitaan pimpistä ja elämän seikkailuista. 

Hyvää naistenpäivää! 

Pinppi sairastaa

  Kuva: SunKuvaPhotography

@sun_kuva

Kuolenko minä? Oli kysymys, jonka esitin viime kesänä gynekologille. Olin pinpero levällään ultralaite syvällä sisälläni gynen pöydällä. Oikeasta munasarjasta löytyi kolmen senttimetrin kokoinen kasvain. Whaaat! Mikä helvetin kasvain? Sitä ei ollut puoli vuotta sitten.

Pari viimeistä vuotta ovat olleet elämän vuoristorataa, poksautellen paukkuraketteja ovista ja ikkunoista. Tässä ilotulitussateessa olen yrittänyt pysyä hengissä ja elinvoimaisena, vaikka usko ja omat voimavarat ovatkin olleet välillä koetuksella. Näihin vuosiin on mahtunut paljon, isän kuolema, hautajaiset, perunkirjoitukset, työelämän haasteet sekä läheisen vakava sairastuminen. Nyt pääpotti osui minuun.
Uutinen oli minulle musertava ja itkua pidätellen siirryin lääkärin vastaanotolta maksutiskille ja autoon. Automatkasta kotiin, turvasatamaani, en muista mitään. Kotiin päästyäni romahdin lohduttomaan itkuun, josta loppua ei tullut. Soitin ystävälle hysteerisen paniikki-itkupuhelun yrittäen kertoa, että nyt kuolema raapii ovenkarmeja pyrkien sisään ja vieden minut mennessään. Ystäväni ei saanut minusta mitään tolkkua. 

Kuoleman pelko astui näyttämölle esittäen näytelmässä pääroolia. Minä piilouduin peiton alle ja aloitin surutyön sekä kuolemisen järjestelyt. Surin tippuvia hiuksia ja silmäripsiä. Surin tulevaa pahoinvointia ja oksentelua. Surin yksin sairastamista, ja että kuolisin yksin. Surin, etten kerennyt rakastumaan enkä kokemaan aikuista rakkautta. Surin mahdollisesti tulevia syntymättömiä lapsenlapsia, joita en koskaan tapaisi. Surin, etteivät lapsenlapset koskaan näkisi minua, eivätkä he saisi mahdollisuutta oppia tuntemaan heidän valloittavan valovoimaista mummoa, jonka asenne on rock rock. Itkin yöt, päivät surin ja mietin hautajaisia sekä kuolemaa. Mielessäni valitsin arkkua, mietin kukkia, pohdin soittolistaa ja muistotilaisuuden tarjoiluja. Mietin hautakiveen hakattua sukunimeä. Haluanko kuolla nykyisellä sukunimellä vai jollain muulla? Tätä en osannut päättää. Kesä oli kääntynyt syksystä jo talveksi, kun peiton alta kömpi pikku röllipeikko ihmetellen mihin oli hävinnyt kesä ja syksy. 

Peiton alla pohdin kuolemaa ja miten se vaikuttaa ympäristöön. Työpaikalla tilalleni olisi alle kahdessa sekunnissa valittu uusi työntekijä, eikä kukaan muistaisi minua enää muutaman kuukauden kuluttua. Tämä on kylmä totuus. Idän pikajuna viheltää lujaa ohi jättäen matkustajia asemalle sekä ottaen uusia tilalle. Samanaikaisesti sairaalassa suoneni imisivät myrkkyruiskua ja kehoni kamppailisi elämästä. Mietin, kuka silloin rinnallani seisoisi? Se ei olisi työnantaja, eikä työkaverit vaan ystävät ja perheen jäsenet. Mietin, kuka minua surisi, jos kuolisin? Se ei olisi työnantaja, eikä työkaverit vaan lapseni ja ystäväni. He menettäisivät yhden merkityksellisen ja tärkeän ihmisen. Kerta laakista arvopohja elämää kohtaan sai uuden käänteen. Kun kuolisin, omaisuudellani ja tittelilläni ei olisi mitään merkitystä, vaan sillä, miten olen elämääni elänyt ja kohdellut muita. Tästä alkoi vimmatunmoinen jano elämänseikkailuja kohtaan.

Joskus täytyy kokea paljon, jotta näkee lähelle. Joskus vahvempikin ihminen on ja saa olla heikko, joka tarvitsee toisen ihmisen kannattelua ja tukea. Ilman ystävien tukea en nimittäin tästä elämänseikkailusta ja tunnemyrskystä olisi selvinnyt. Kiitos ystävät rinnalla kulkemisesta ja siitä, että olette olemassa! Kiitos siitä, että elätte elämää kanssani ja yhdessä koemme poksahtelevaisia ideoita, sekä hullutuksia, joita yhdessä keksimme.

Lopuksi esitän teille kysymyksen. Milloin viimeeksi olet kysynyt kanssatoverilta, mitä hänelle kuuluu? Ja olit valmis aidosti pysähtymään hänen rinnalleen kuuntelemaan, mitä sinulle vastataan. Kysymys voi olla erityisen merkityksellinen sille, jolle kysymys esitetään ja auttaa häntä jaksamaan seuraavaan hetkeen. Ystävällisyys ei nimittäin maksa mitään!

By to way, lääkärin vastaus kysymykseeni oli, et sinä tähän kuole!

Eronneita, karanneita ja langenneita

Lyhyessä ajassa Onnellinen pinppi -blogia on käynyt lukemassa huikea määrä ihmisiä. Tämä on ilahduttanut minua suuresti ja samalla saanut minut hämmentyneeksi ja onnelliseksi. Haluan kiittää jokaista lukijaa ja palautteen antajaa. Ette arvaa, kuinka paljon tämä merkitsee minulle. Viimeiset pari viikkoa päässäni on kuplinut ideoita ja aiheita, joita nostaa puheeksi, sekä miten kehittää blogia. Nyt työnalla on aiheita, jotka kantavat työnimiä: Mummot(kin) nussii, Nyt kytätään!, Vauvat tulee pinpistä ja pierut pyllystä sekä Beibi, anna mulle orgasmi. Kävi kuitenkin niin, että olkani yli ratsasti musta hevonen ja ajatukset virisivät sinkkuuteen tai virallisemmalla nimellä kutsuttuna yksineläjiin. Itsestäni käytän hyvin ketterästi sinkku termiä, tiedostan sanan herättävän toisissa kanssamatkustajissa kieltäviä tuntemuksia. Sanaan sinkku liitetään toiveita parinmuodostumisesta, eikä ajatella sen olevan elämäntapa.

Olen eronnut lasteni isästä noin kymmenisen vuotta sitten, ja tämän jälkeen statukseni on ollut sinkku. Hyvin pitkälti tämä on ollut oma valintani. Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon elämää, toiveita ja odotuksia, mutta myös pettymyksiä. Yksi mieleenpainuvin ja ajatuksia herättävä kokemus on ollut, kun minulta on kysytty suoraan: mikä minussa on vikana, kun olen vieläkin sinkku? Mitä tuohon nyt voi vastata. Ööö, en tiedä, ehkä olen tavannut vain dorkia, niin kuin juuri nyt. Moni nainen on kertonut samankaltaisista kokemuksista, on ihmetelty vuosien sinkkuilua. Mietin vain, kysytäänkö parisuhteessa olevilta: oletko läheisriippuvainen, kun olet ollut parisuhteessa kaksikymmentävuotta? Ei, koska ydinperheitä ja pitkiä liittoja ihannoidaan, vaikka suhteessa voidaan lapioida paskaa urakalla. Tässä ollaan ja pysytään kun kerran papin edessä on sanottu tahdon. On rohkeaa kuunnella omaa sisintään ja haluta elää omannäköistä elämää. Se vaatii rohkeuden lisäksi uskaliaisuutta sekä vahvuutta karistaa muiden odotukset hartioilta ja kohdata oma itsensä tarpeineen. Todettakoon tässä kohtaa, että itselläni on takana yli kahdenkymmenen vuoden parisuhde. Jotain saatan siis tietää pitkistä suhteista. Entisessä suhteessa ei kuitenkaan urakoitu MM tason kultamitallistiksi paskan lapioinnissa eikä vaimoa pidetty tiskirättinä, mutta elämä vei toisaalle. Tähän suhteeseen mahtui iloa, hauskuutta, väsymystä ja uupumista, riitelyä, kompromissien tekoa, kolmen lapsen syntymät, yhden vanhan omakotitalon totaalinen räjäytys (jota peruskorjaukseksi muut kutsuvat), omat opinnot, työt ja ties mitä. Mutta tähän palaan myöhemmin eroa käsittelevässä postauksessa, joka kantaa päässäni nimeä: Milloin on lupa erota?

Yhteiskuntamme on kuitenkin rakentunut parisuhteessa olevien ja perheiden ympärille, vaikka jo 45 % kaikista asuntokunnista on yksineläjien koteja. Tämä luku tulee vielä lisääntymään. Olen jo muutaman vuoden miettinyt, miten yhteiskuntamme voisi paremmin huomioida yksineläjät. Miten voisimme tukea heitä paremmin, millaisia tuotteita tai palveluja yksineläjät tarvitsevat. Mistä syntyy yksineläjien hyvinvointi? Seksologina minua kiinnostaa myös yksineläjien seksi ja seksuaalisuus. Tukahduttavatko yksineläjät omat seksuaaliset halunsa, vai onko heillä fuckbody -tyyppisiä ratkaisuja, vai harrastavatko yksineläjät paljon sooloseksiä, vai irtosuhteita. Tätäkin aihetta on tarkoitus käsitellä myöhemmin.

Palatakseni vielä miesten lähestymisyrityksiin: oma kategoriansa ovat miehet, jotka lähettävät yöllä puolitutun tutulle viestejä, jossa lukee seksiä? Tai että olen yksin kotona, sauna kuumana ja vaimo sairaalassa. Siis, mitä vittua!?! Me sinkuthan olemme munan kipeitä MunaLiisoja, jotka toimivat kuin hetivalmiit kiukaat räpylät aina märkinä. Kun viestiä pukkaa tuntemattomalta lähettäjältä, jonka kullissa kutkuttaa ja palleja pakottaa, olemme valmiita seksiin mahla valuen pitkin reisiä. Mitä helvettiä miesten päässä liikkuu? Näiden lisäksi, me sinkut vaanimme nurkan takana kaiken aikaa kaikkia miehiä, saalistaen seuraavaa panoa silmät kiimasta kiiluvina. Ja meille käy kaikki. Eronneet, karanneet, petetyt ja langenneet. Vaimot varokaa, syöjättäret iskevät vieden teidän miehenne. Koska mieshän on ihan tahaton amebamainen olio, jolla ei ole minkäänlaista omaa tahtoa, ei halua eikä osaamista tehdä elämässään itsenäisiä valintoja. Voi, huoh!

Kuka olen?

kuva: SunKuvaPhotography
@sun_kuva

Kalenteri kertoo, että kohta juhlitaan tämän ladyn viisikymppisiä. Henkinen ikä taitaa laahata pahasti perässä kalenteri-ikään nähden. Olen seksuaaliterapeuttiopiskelija, seksuaalineuvoja sekä Amor -mielihyvätuotteiden esittelijä. Päätyöni on järjestökentällä. Elämääni rikastuttavat kolme aikuista lastani, jotka ovat kasvattaneet minua ihmisenä eniten. Olen saanut kokea heidän kauttaan kärsivällisyyttä, huutamista, pakahduttavaa onnea, ylpeyttä, kyyneliä, huolta ja pelkoa. Nämä ihme pallerot ovat jokainen ihania omia persoonia ja kulkevat vahvasti omia polkujaan. 

Synnyin Lappeenrannassa vanhempieni ensimmäiseksi ja ainoaksi lapseksi. Lapsuuteni rakkaimmat kesämuistot ovat Etelä-Karjalasta Saimaan rannoilta, jossa vietin päivät serkkujeni ympäröimänä. Lapsuuteni kesiin kuuluikin Saimaassa polskuttelu ja talviin pilkkiminen. Kalastus oli isälleni tärkeä harrastus ja hän otti minut usein mukaan pilkkireissuille. Olinkin isän tyttö. Isäni oli alkoholisti, joka varjosti lapsuuttani. Varsinkin teini-iässä isän ongelmat kasvoivat ja lapsuuden kodin ilmapiiri oli tukahduttava, joskus jopa pelottava. Perkeleen viinan piru pyöritti kotiani ja vei vanhempien vanhemmuuden. Hyvin nuorena opinkin itsenäiseksi ja pärjääväiseksi tytöksi.

Lapsena olin hyvin vilkas ja kekseliäs tyttö, joka rakasti kyläilyä ja autoilua. Aina piti olla jonnekin menossa. Paikallaan oleminen oli myrkkyä ja saattaa olla, että muutaman kerran karkasin leikkipuistoon karuselliin pyörimään tylsyyttä pakoon. Koulu oli yksi puuduttava elämänvaihe. Paikallaan pysyminen oppitunnin ajan oli ensimmäinen haaste. Ensimmäisistä kouluvuosista muistan urheilukisat ja tekniset käsityötunnit. Olin hyvä juoksemisessa ja aivan paska hiihtämisessä. Muistan eräät juoksukilpailut, joihin osallistuin korkokengissä. Olin unohtanut kyseiset urheiluskabat ja kouluun saapuessa selvisi, että nyt kisataan. Tulin juoksukilpailussa toiseksi häviten voittajalle vain sadasosasekunnin. Siinä jos missä oli talenttia!

Neljännellä luokalla minulla todettiin lukihäiriö ja lukemaan opin vasta kevätlukukauden aikana. Tulin kiusatuksi ja oppijana itsetuntoni oli nollissa. Häpesin lukutaidottomuuttani, mutta opin erilaisia kikkoja, miten selviytyä koulusta tajuamatta mitä siellä oikein tapahtui. Minulle koulu oli yhtä kuin liikuntatunnit ja kaverit. Yläasteelle siirryttäessä alkoikin identiteetin etsiminen; kuka olen ja mitä haluan olla?

Pirskahtelevaisuuteni ja intohimoinen elämänhaluni vievät minua erilaisiin seikkailuihin ja kokemuksiin, joita on tarkoitus tuoda blogissa esille. Blogissa nostan puheeksi sinkkunaisten kokemuksia elämästä, ihmissuhteista, ystävyydestä, tunteista, seksistä, seksuaalisuudesta, halusta, intohimosta, yksinäisyydestä ja peloista. Tavoitteena on rikkoa tabuja ja herätellä lukijaa pohtimaan omia asenteita ja tuoda toivon kipinää sille, joka kipuilee elämässään. Tavoitteena on myös tuoda lukijalle ripaus iloa, naurua ja hauskuutta. Toivottavasti tässä onnistun.

Tervetuloa matkalle, jonka päämäärä on tuntematon!