Isänpäivä - onnellinen päivä?

Selailen isänpäivänä Facebookia. Näen onnellisia isälle kiitollisia postauksia. Ihmisten onnellisuus ja positiiviset postaukset isästä aiheuttavat sen, että huomaan ahdistuksen kipuavan mieleeni jostain hyvin syvältä sisimmästäni. Silmät sumenevat ja kyyneleet valuvat poskilleni. Itken surua, muistojani. Pelkään kirjoittaa tätä postausta. Pelkään tulla nähdyksi. Mutta samalla sisälläni on jokin villieläin, joka pakottaa kirjoittamaan. Kertomaan tarinan, vaikka pelottaa. En tiedä olenko tähän valmis, mutta silti minun on pakko. Anteeksi äiti, en halua sinua loukata, mutta minun on pakko puhua. Tiedän, että tämä on sinullekin kipeä asia. 

Mietin, millaisen kirjoituksen minä tekisin isänpäivänä. Mistä isääni kiittäisin? Kiittäisinkö viinanhuuruisista jouluista ja juhannuksista. Kiittäisinkö lomista, joissa alkoholi oli vahvasti läsnä. Kiittäisinkö siitä, kuinka heitit äidin ja minut pihalle kodista. Tällöin lähdimme sinua karkuun mummolaan toiselle paikkakunnalle. Kiittäisinkö raivokohtauksista, joita pelkäsin henkeni kaupalla. Kiittäisinkö käden iskuista. Kiittäisinkö siitä iskusta, jolloin korvastani alkoi vuotamaan verta. Kiittäisinkö vääristä katseista, joita loit aikuistuvaan tyttäreesi. Kiittäisinkö kosketuksista, joita isän ei kuuluisi lapselleen tehdä. Kiittäisinkö kokemastani turvattomuuden tunteesta, pelosta, unettomista öistä kun sain kuunnella marssimusiikkia läpi yön siihen saakka, kunnes sammuit. Tämän muistan juuri nyt. Pienen, väkivaltaisen ja samalla herkän miehen, joka oli aivan hukassa itsensä ja elämänsä kanssa.

Muistot vangitsevat mielen. Muistan joulun, jolloin isä kännissä vonkasi vierasta naista olohuoneen lattialla hieroen tämän vaginaa ja kertoen samalla, kuinka hyvää se tekee kaikille. Tätä esitystä oli todistamassa muutama aikuinen sekä minä, noin kymmenvuotiaana. Olen usein miettinyt, kuinka paljon häpeää ja vaikenemisen kulttuuria tuohon kokemukseen on ladattuna. En muista miten tilannetta aikuisten kesken on setvitty, mutta muistan mummoni olleen hyvin vihainen. Nykyisin ymmärrän, miksi joulut ovat aina olleet minulle haastavia ja ahdistavia juhlapyhiä.

Muistan myös isän lapsuudenkodissa vietetyn hiihtoloman, jossa tietysti oli viina taas läsnä. Reissussa oli mukana myös ystäväni. Isän ulkona tissutellessa oli hiihtomonoihin kertynyt lunta ja sisälle tullessa isäni kaatui lyöden silmäkulmansa keittiötason kulmaan. Silmittömän raivon saattelemana isäni tempaisi koko keittiötason tavarat lentoon äidin paetessa yläkertaan. Minä ja ystäväni jäimme samaan kerrokseen raivoavan isän kanssa. Kaksi hysteerisesti pelkäävää tyttöä, jotka miettivät mitä tehdä ja missä olisi turvallista. Viimeinen pisara totaaliselle hysterialle oli se, kun löysimme haulikon olohuoneen nurkasta. Olin aivan varma ja vakuuttunut, että isäni ampuisi ensin äidin, sitten kissan ja lopuksi meidät. Mielestäni meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta pimeään iltaan hakemaan apua - kovassa pakkassäässä, sisävaatteissa ja ilman kenkiä. Näin teimme. Juoksimme itkien. Emme menneet lähinaapuriin, koska aivoihini oli jo kylvetty siemen naapurin juoruämmämäisyydestä. Juoksimme pakkasen paukkuessa pidemmälle. Pääsimme yhden pariskunnan kotiin, jotka tiesivät isäni suvun metkut. Itkimme pelkoa ja hätää. Meidät otettiin lämmöllä vastaan, rauhoiteltiin, tarjottiin mehua ja isäni sai hienon arven muistoksi tästä lomasta. Minä sain sen, ettei ystäväni enää koskaan tullut viettämään lomaa meidän kanssa. Yllätys. Mietin, miten paljon häpeää tästäkin olen kantanut sisälläni vuosia. En tänä päivänäkään kestä huutavia ja raivoavia miehiä. Vastaavassa tilanteessa sisälläni napsahtaa saman tien turvattomuuden tunne ja koodi; juokse tai kuolet.

Loppujen lopuksi isäni joi kaiken mitä ihminen juoda voi. Työpaikan, avioliiton, suhteen minuun ja minun lapsiini. Uskon hänen olleen kovin yksinäinen mies. Isäni kuoli muutama vuosi sitten. Vakavan sairauden löytymisen jälkeen oli elinaikaennuste vain muutamia kuukausia. Viimeisinä elinhetkinään isä keskusteli papin kanssa usein. Taisi piruparkaa omatunto kolkutella. En tiedä saiko isä syntinsä anteeksi?

Muistan sen hetken, kun hoitaja soitti kertoen isän viimeisten hetkien olevan kyseessä. Aikaa ei olisi hukattavana. Pyysin ystävän mukaan matkalle, jossa tapaisin isäni todennäköisesti viimeisen kerran. Mietin, kestääkö mieleni vai romahdanko. Isäni ollessa vielä tajuissaan, pidin hänen kädestään kiinni ja silitin isän kättä ystäväni rohkaisemana. Isän kädet näyttivät hentoisilta ja pieniltä. Käsiltä, joista ei näkynyt päällepäin pahanteko. Ristiriitaisin tuntein kerroin muutaman varhaislapsuudessa koetun hyvän muiston sekä sen, että silloin olin isän tyttö. Isän silmäkulmaan tuli kyynel. Ennen puhekyvyn menettämistä isäni hoki muutaman kerran: "Älä ole kiukkuinen." En ymmärtänyt tätä silloin. Nyt ymmärrän. Tämä oli hänen tapansa pyytää minulta anteeksi.

 

Pinppi sairastaa

  Kuva: SunKuvaPhotography

@sun_kuva

Kuolenko minä? Oli kysymys, jonka esitin viime kesänä gynekologille. Olin pinpero levällään ultralaite syvällä sisälläni gynen pöydällä. Oikeasta munasarjasta löytyi kolmen senttimetrin kokoinen kasvain. Whaaat! Mikä helvetin kasvain? Sitä ei ollut puoli vuotta sitten.

Pari viimeistä vuotta ovat olleet elämän vuoristorataa, poksautellen paukkuraketteja ovista ja ikkunoista. Tässä ilotulitussateessa olen yrittänyt pysyä hengissä ja elinvoimaisena, vaikka usko ja omat voimavarat ovatkin olleet välillä koetuksella. Näihin vuosiin on mahtunut paljon, isän kuolema, hautajaiset, perunkirjoitukset, työelämän haasteet sekä läheisen vakava sairastuminen. Nyt pääpotti osui minuun.
Uutinen oli minulle musertava ja itkua pidätellen siirryin lääkärin vastaanotolta maksutiskille ja autoon. Automatkasta kotiin, turvasatamaani, en muista mitään. Kotiin päästyäni romahdin lohduttomaan itkuun, josta loppua ei tullut. Soitin ystävälle hysteerisen paniikki-itkupuhelun yrittäen kertoa, että nyt kuolema raapii ovenkarmeja pyrkien sisään ja vieden minut mennessään. Ystäväni ei saanut minusta mitään tolkkua. 

Kuoleman pelko astui näyttämölle esittäen näytelmässä pääroolia. Minä piilouduin peiton alle ja aloitin surutyön sekä kuolemisen järjestelyt. Surin tippuvia hiuksia ja silmäripsiä. Surin tulevaa pahoinvointia ja oksentelua. Surin yksin sairastamista, ja että kuolisin yksin. Surin, etten kerennyt rakastumaan enkä kokemaan aikuista rakkautta. Surin mahdollisesti tulevia syntymättömiä lapsenlapsia, joita en koskaan tapaisi. Surin, etteivät lapsenlapset koskaan näkisi minua, eivätkä he saisi mahdollisuutta oppia tuntemaan heidän valloittavan valovoimaista mummoa, jonka asenne on rock rock. Itkin yöt, päivät surin ja mietin hautajaisia sekä kuolemaa. Mielessäni valitsin arkkua, mietin kukkia, pohdin soittolistaa ja muistotilaisuuden tarjoiluja. Mietin hautakiveen hakattua sukunimeä. Haluanko kuolla nykyisellä sukunimellä vai jollain muulla? Tätä en osannut päättää. Kesä oli kääntynyt syksystä jo talveksi, kun peiton alta kömpi pikku röllipeikko ihmetellen mihin oli hävinnyt kesä ja syksy. 

Peiton alla pohdin kuolemaa ja miten se vaikuttaa ympäristöön. Työpaikalla tilalleni olisi alle kahdessa sekunnissa valittu uusi työntekijä, eikä kukaan muistaisi minua enää muutaman kuukauden kuluttua. Tämä on kylmä totuus. Idän pikajuna viheltää lujaa ohi jättäen matkustajia asemalle sekä ottaen uusia tilalle. Samanaikaisesti sairaalassa suoneni imisivät myrkkyruiskua ja kehoni kamppailisi elämästä. Mietin, kuka silloin rinnallani seisoisi? Se ei olisi työnantaja, eikä työkaverit vaan ystävät ja perheen jäsenet. Mietin, kuka minua surisi, jos kuolisin? Se ei olisi työnantaja, eikä työkaverit vaan lapseni ja ystäväni. He menettäisivät yhden merkityksellisen ja tärkeän ihmisen. Kerta laakista arvopohja elämää kohtaan sai uuden käänteen. Kun kuolisin, omaisuudellani ja tittelilläni ei olisi mitään merkitystä, vaan sillä, miten olen elämääni elänyt ja kohdellut muita. Tästä alkoi vimmatunmoinen jano elämänseikkailuja kohtaan.

Joskus täytyy kokea paljon, jotta näkee lähelle. Joskus vahvempikin ihminen on ja saa olla heikko, joka tarvitsee toisen ihmisen kannattelua ja tukea. Ilman ystävien tukea en nimittäin tästä elämänseikkailusta ja tunnemyrskystä olisi selvinnyt. Kiitos ystävät rinnalla kulkemisesta ja siitä, että olette olemassa! Kiitos siitä, että elätte elämää kanssani ja yhdessä koemme poksahtelevaisia ideoita, sekä hullutuksia, joita yhdessä keksimme.

Lopuksi esitän teille kysymyksen. Milloin viimeeksi olet kysynyt kanssatoverilta, mitä hänelle kuuluu? Ja olit valmis aidosti pysähtymään hänen rinnalleen kuuntelemaan, mitä sinulle vastataan. Kysymys voi olla erityisen merkityksellinen sille, jolle kysymys esitetään ja auttaa häntä jaksamaan seuraavaan hetkeen. Ystävällisyys ei nimittäin maksa mitään!

By to way, lääkärin vastaus kysymykseeni oli, et sinä tähän kuole!