Syyllistyitkö vai syyllistinkö?

 

Olen tässä pohtinut syyllisyyttä ja syyllistämistä. Mieltäni on pohdituttanut, miten syyllistyminen ja syyllistäminen näkyvät ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Aihe on psykologisesti kiinnostava, koska syyllisyyden tunne voi kertoa paljon enemmän ihmisen omasta sisäisestä maailmasta kuin tilanteesta, jossa tunne herää. Syyllisyys on tunne, jolla voidaan vaikuttaa toiseen ihmiseen, joskus huomaamatta ja joskus tarkoituksella. Ihminen voi myös syyllistyä ilman, että kukaan on syyllistänyt. Toisaalta ihminen voi myös syyllistää tunnistamatta sitä itse. Minusta mielenkiintoista on pohtia, mitä syyllisyyden ja syyllistämisen takana on. Miksi syyllistyn? Ja miksi syyllistän?

Ajattelen, että on olemassa tervettä syyllistymistä. Tällöin voi pysähtyä tarkastelemaan omaa toimintaa, arvoja ja tapaa kohdella muita. Olenko loukannut toista? Olenko toiminut oikein? Olisiko minun syytä muuttaa jotain itsessäni? Parhaimmillaan syyllisyyden tunne voi kasvattaa ihmistä. Terve syyllisyys auttaa ottamaan vastuuta, korjaamaan virheitä ja kasvamaan ihmisenä. Edellytyksenä kuitenkin on kyky kohdata omat tunteet, tarkastella niitä rehellisesti, sietää epämukavuutta sekä ottaa vastuu omista tunteistaan. Syyllisyys ei aina johda kuitenkaan itsetutkiskeluun. Kaikki eivät kykene pysähtymään syyllisyytensä äärelle. Jos tunne herättää riittämättömyyttä, häpeää tai pelkoa, ihminen saattaa alkaa puolustautumaan, vetäytymään tai kääntää tilanteen toisen syyksi tai toisen kannettavaksi. Tällöin syyllisyys ei johda oman toiminnan tarkasteluun vaan yritykseen päästä eroon epämukavasta tunteesta ja tilanteesta. On helpompaa todeta, että toinen sai minut tuntemaan itseni huonoksi, kuin pysähtyä pohtimaan, miksi keskustelu herätti minussa tämän reaktion.

Syyllisyyden takana voi olla häpeän tunne. Syyllisyys liittyy omaan toimintaan ja häpeä koskettaa käsitystä itsestä ihmisenä.  Syyllisyys kertoo, että olen tehnyt jotain väärin. Häpeä taas kokemaan, että minussa on jotain vikaa. Jos ihmisen käsitys omasta arvostaan on hauras, toisen pettymys tai eriävä näkemys voi tuntua henkilökohtaiselta arvostelulta ja uhkaavalta. Silloin toisen kokemuksen kuuleminen muuttuu vaikeaksi, koska ihminen joutuu samanaikaisesti puolustamaan omaa kelpaavuuttaan ja kamppailemaan oman riittävyyden kanssa. Tällöin on helpompaa todeta, että toinen syyllistää, kuin pysähtyä pohtimaan, miksi hänen sanansa herättivät minussa syyllisyyttä.

Ihmisen aikaisimmilla kokemuksilla ja ihmissuhteilla on tässä merkittävä rooli. Vuorovaikutustilanteisiin emme tule tyhjinä tauluina. Kannamme mukanamme opittuja toimintamalleja, kokemuksia hyväksytyksi tulemisesta, lapsuuden kokemukset, kiintymyssuhdemallit ja aikaisemmissa ihmissuhteissa opittuja tapoja reagoida sekä miten ristiriitatilanteissa toimitaan. Kiintymyssuhdekokemukset vaikuttavat siihen, miten turvalliseksi koemme toisen pettymyksen, palautteen tai tarpeen ilmaisemisen. Jos ihminen on oppinut, että virheistä seuraa arvostelua, hylkäämistä tai hyväksynnän menettämistä, tällöin ihminen saattaa tulkita tavalliset keskustelut uhkaavina. Toisaalta jos ihminen on elänyt pitkään parisuhteessa, jossa hänen tekemisiään arvostellaan, korjataan tai kontrolloidaan, hän on voinut oppia odottamaan moitteita, vaikka niitä ei olisi tulossa. Jos arki rakentuu sille, että toinen huomauttaa jatkuvasti väärään paikkaan laitetuista astioista tai tavaroista ja jatkuvasti osoitetaan toisen puutteita, alkaa ihminen oppia odottamaan moitteita. Hän ennakoi arvostelua ja tarkkailee omaa toimintaansa välttääkseen ristiriitoja. Tavallinen keskustelu voi tällöin tuntua syytökseltä tai syytöksiltä, koska ihminen kuulee nykyhetken sanoissa menneisyyden äänen.

Mietin, mitä jatkuva syyllistyminen tekee vuorovaikutukselle. Kuvitellaan tilanne, jossa toinen yrittää kertoa omista tunteistaan, pettymyksistään tai tarpeistaan. Vastaukseksi hän saa syyllistyneen ihmisen puolustautumisen. Tällöin keskustelu kääntyy siihen, ettei toinen tarkoittanut syyllistää, ja alkuperäinen kokemus jää käsittelemättä. Jos tämä toistuu, ihminen alkaa varoa sanojaan ja lopulta vaikenee. Tällöin toisen syyllistyminen alkaa määritellä sitä, mistä suhteessa voi puhua. Mietin, voiko syyllistymisestä tulla tapa väistää vastuuta tai hallita tilannetta.

Entä syyllistäjä? Miksi ihminen tarvitsee toisen, joka on jatkuvasti väärässä tai ei toimi toisen sääntöjen mukaisesti? Miksi toisen toimintaa täytyy korjata, arvostella tai osoittaa puutteelliseksi? Syyllistämisen taustalla voi olla turvattomuutta, kontrollin tarvetta, vaikeutta säädellä omia tunteita, opittuja vuorovaikutusmalleja tai vaikeutta kohdata omia puutteita. Joskus toisen arvosteleminen voi vahvistaa omaa paremmuuden tunnetta. Kun toinen epäonnistuu, minä onnistun. Kun toinen on väärässä, minä olen oikeassa. Olen parempi kuin sinä. Mitä tämä kertoo ihmisestä, jos omaa arvoa täytyy rakentaa osoittamalla toisen riittämättömyys? Ja mitä se tekee parisuhteelle tai ihmissuhteille? Puhummeko tällöin turvallisesta vuorovaikutuksesta.

Syyllistäminen voi olla myös vallankäyttöä. Jatkuva arvostelu, huomauttelu ja toisen tekemisen kontrollointi voivat vähitellen murentaa itsetuntoa. Ihminen alkaa epäillä omia havaintojaan, arviointikykyään, valintojaan ja oikeuttaan toimia itsenäisesti. Vähitellen hän omaksuu ajatuksen, että hänessä on ongelma ja minun pitää yrittää enemmän. Lopulta hän saattaa rajoittaa itse itseään välttääkseen syyllistämistä. Parisuhteessa tämä voi muodostaa näkymättömän kahleiden verkoston, jossa toisen hyväksynnästä tulee oman kelpaavuuden mittari. Silloin syyllistäminen ei ole enää vain huonoa vuorovaikutusta, vaan se voi olla henkistä väkivaltaa.

Samat ilmiöt näkyvät työelämässä. Esihenkilö voi tulkita työntekijän palautteen arvosteluksi omaa johtamistaan kohtaan, tai työntekijä voi kokea rakentavan palautteen henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työyhteisössä saatetaan etsiä syyllisiä sen sijaan, että tarkasteltaisiin yhdessä, miksi jokin asia ei toimi. Kun ihmiset alkavat varoa toistensa reaktioita, avoin keskustelu vähenee. Systeemisestä näkökulmasta kiinnostavaa on, miten nämä toimintatavat alkavat ruokkia toisiaan. Toinen syyllistyy, toinen vaikenee, ja vähitellen vuorovaikutukseen syntyy kehä, jossa kumpikaan osapuoli ei enää tule aidosti kuulluksi.

Meillä jokaisella on vastuu, miten kohtelemme muita. Meillä on myös vastuu omista tunteistamme ja mitä niillä teemme. Toisen kokema syyllisyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että häntä on syyllistetty. Eikä hyvää tarkoittava keskustelu sitä, etteivät omat sanat voisi loukata. On hyvä tunnistaa itsessään omat reaktiot ja tarkastella niitä rehellisesti ja avoimesti. Kohdata itsensä kaikkine puolineen.

Seuraavan kerran kun syyllistyn minun kannattaisi kysyä itseltäni, mitä tämä tunne yrittää minulle kertoa. Ja jos huomaan syyllistäväni toista, voisin pysähtyä pohtimaan, mitä yritän tällä saavuttaa. Oikeassa olemista, hallinnan tunnetta vai suojaan itseäni omalta epävarmuudeltani? Syyllisyys voi parhaimmillaan kasvattaa ihmistä, mutta käsittelemättömänä se voi alkaa hallita ja nakertaa ihmissuhteita. Olennaisinta ei ole, kuka syyllistyi ja kuka syyllisti, vaan uskallammeko tunnistaa itsessämme molemmat puolet.  Kaikkein vaikeinta ei ole kohdata toisen ihmisen tunteita vaan, mitä ne paljastavat meistä itsestämme.

Rakkaudella,

Lue myös:

• Kenelle olen lojaali?
• Kunnioittaminen rakentaa siltoja
• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?

Miksi krapulassa panettaa?

 

Elämässä on paljon isoja kysymyksiä sekä mysteerejä. Miksi pesukone syö aina toisen sukan? Miksi aina tulee valinneeksi sen kaupan hitaimman kassajonon? Miksi krapulassa panettaa vietävästi?

Siinä sitä sängyssä makaa tukka sekaisin, tukan näyttäessä variksen pesältä, meikit tyynyliinassa, haiset vähintään persehieltä tai kuolleelta rotalta ja suussa maistuu kissan paska. Päätä särkee ja jyskyttää. Vatsassa kiertää aamuyön pizza, illan skumpat ja elämänvalinnat. Samaan aikaan sydän hakkaa miljoona kertaa sekunnissa luvaten kohta irtaantua rinnasta. Mieleen hiipii morkkis ja häpeä kolkuttaa korvan takana, kun illan muuvit palautuvat pikkuhiljaa mieleen. Lupaat itsellesi, ettet koskaan ikinä enää juo. Ainoa järkevä päätös on nyt juoda limua ja levätä.  Mutta ei. Jostain syvältä ihmisyyden pimeyden ytimestä nousee aivan toisenlainen värinä ja värikkäämpi ajatus. Tekisi mieli kunnon jynkytystä. Panettaa niin, että järki sumenee. Kuulostaako tutulta?

Ilmiö on varsin yleinen. Tälle ilmiölle pitäisikin antaa oma nimi. Krapulakiima. Se hämmentävä olotila, jossa ihminen on samaan aikaan täysin toimintakyvytön ja aivan loppu, mutta samaan aikaan valmis voittamaan vuoden rakastaja palkinnon. Tässä olotilassa sitä on valmis lähettämään viestin ihmiselle, jolle ei selvinpäin koskaan lähettäisi. Viestisormi on herkkänä laittamaan viestiä ihan jokaiselle entiselle hoidolle, puolitutulle, puolitutun tutulle tai yleisesti kenen yhteystiedot sattuvat löytymään puhelimesta.

Miksi näin tapahtuu? Selitys löytyy osittain aivoista, jotka yrittävät epätoivoisesti korjata edellisen illan kemiallista kaaosta. Alkoholi nostaa hetkellisesti mielihyvähormonien määrää, mutta seuraavana päivänä ne romahtavat. Keho alkaa epätoivoisesti etsiä jotain, mikä nostaisi olon takaisin siedettäväksi. Kosketus, läheisyys, suudelma ja orgasmi vapauttavat mielihyvää tuottavia välittäjäaineita. Ei siis ihme, että aivot ehdottavat seksiä lähes yhtä sinnikkäästi kuin rasvaista ruokaa.

Onko kyse pelkästä biologiasta? Krapulassa saatamme olla tavallista rehellisempiä itsellemme haluista ja tarpeistamme. Darrassa ihmisen suojamuuri ohenee. Tällöin ei jaksa olla tehokas, fiksu eikä hallittu. Ei jaksa teeskennellä, että kaikki on hyvin. Arjen järkevyys, aikataulut ja itsehillintä ovat hetkeksi pois pelistä. Emme jaksa esittää pärjäävää, vahvaa tai riippumatonta. Tällöin kaivataan jotakin muuta. Toista ihmistä. Ihoa, ihoa vasten. Turvaa. Seuraa. Läheisyyttä. Inhimillisyyttä. Tunnetta siitä, ettei tarvitse selvitä yksin ja joskus se kaipaus pukeutuu seksin vaateisiin. Ja siinä kohtaa keho saattaa tulkita läheisyyden kaipuun seksuaaliseksi haluksi. Koska seksi on paljon muutakin kuin panemista. Se on kosketusta. Se on ihon lämpöä. Se on tunne siitä, että joku pitää sinua sylissä, vaikka näytät siltä kuin olisit nukkunut kuivausrummussa.

Voisiko olla, että seksi edustaa meille elinvoimaa? Kun olo on surkea, keho muistuttaa: Hei, sä oot edelleen elossa. Sinulla on edelleen haluja, tunteita ja kyky nauttia. Tämä on oikeastaan aika mukava ja lohdullinen huomio. Krapulan keskellä ihmisessä sykkii jotain, joka tavoittelee iloa ja yhteyttä.

Krapulassa harkintakyky ottaa pienen lomapäivän. Siksi exät muuttuvat hetkellisesti kiinnostaviksi. Salasuhteet alkavat näyttämään vähemmän huonoilta ideoilta. Ja se tyyppi, jonka profiilikuvaa et ole vilkaissut puoleen vuoteen, näyttää yhtäkkiä aivan käsittämättömän viehättävältä ja erittäin pantavalta. Mielikuvissa sitä lähettelee viestejä ja sydänemojeita ihmisille, joiden nimiä ei pitäisi nähdä puhelimessa eikä somessa. Ja sitten lähteekin se klassikkoviesti: "Mitä kuuluu?" ja kaikkihan me tämä tiedetään, ettei se tarkoita pelkkää kuulumisten kysymistä.

Mitä jos krapulakiima ei lopulta kerrokaan siitä, että tekee mieli seksiä? Se kertookin siitä, että tekee mieli tuntea jotain hyvää. Tulla kosketetuksi. Tulla halatuksi. Tulla halutuksi. Loppujen lopuksi me ihmiset, kun kaipaamme paljon muutakin kuin seksiä. Me kaipaamme yhteyttä toiseen ihmiseen.

Rakkaudella,

 Lue myös:

• Oodi pinpille!
• Eronneita, karanneita ja langenneita

 

Kenelle olen lojaali?

Viime päivinä olen miettinyt lojaalisuutta. Olen pohtinut, mitä lojaalisuus tarkoittaa ystävyyssuhteessa, romanttisissa suhteissa, parisuhteessa tai työelämässä; työkaveri, tiimi tai työnantaja. Lojaalisuus sanana kätkee sisälleen paljon tunnetta. Se on vahvasti arvolatautunut sana. Siinä on jotain vakaata ja turvallista. Ajattelen, että lojaali ihminen ei petä, ei jätä pulaan, ei puhu selän takana pahaa toisesta eikä vaihda puolta heti, kun elämä muuttuu vaikeaksi. Hän seisoo rinnalla silloinkin, kun olisi helpompi lähteä. Mutta tarkoittaako lojaalisuus tätä? Tai mitä tarkoittaa olla lojaali itselleen?

Syötin internettiin sanan lojaalisuus. Suomi sanakirja määrittelee lojaalisuuden uskollisuutena tai sitoutumisena johonkin henkilöön, ryhmään tai periaatteeseen. Lojaalisuus näkyy tukena, yhteistyönä ja lupauksien pitämisenä. Lojaalisuus on luottamusta sekä sitä, ettei toisen luottamusta käytetä omaksi hyödykseen.

Ymmärrämme lojaalisuuden vastavuoroisena asiana. Minä pidän sinun puoliasi ja sinä minun. Minä suojelen sinun luottamustasi ja sinä minun. Mutta mitäs jos näin ei tapahdu? Ei riitä, että sanoo olevansa lojaali, jos lojaalisuus näkyy vain silloin, kun se ei vaadi sinulta mitään. Todellinen lojaalisuus ottaa aikaa ja vaivaa, on välillä epämukavuutta, vaikeita keskusteluja, omien tekojen tarkastelemista, anteeksipyytämistä sekä muuttumista.

Ystävyyssuhteissa lojaalisuutta pidetään yhtenä tärkeimpänä asiana. Hyvä ystävä pitää sinun puoliasi, hän on sinun tukenasi myös vaikeina hetkinä, eikä hän jätä sinua yksin. Hän ei juoruile eikä levittele asioitasi muille, hän ei puhu sinusta pahaa, eikä hän katoa silloin, kun elämässäsi on vaikeaa. Ajattelen myös, että lojaali ystävä osaa nauttia ja riemuita onnistumisestasi ja saavutuksistasi. Hänen ei tarvitse mitätöidä eikä pienentää osaamistasi eikä taitavuuttasi.

Ystävyyssuhteissa lojaalisuutta mitataan esimerkiksi silloin, kun parisuhteet menevät rikki. Eron jälkeen ystävä voi joutua pohtimaa, voinko hän pitää yhteyttä ystävän entiseen kumppaniin tai kommentoida somessa tämän julkaisuja tai ylipäätänsä olla hänen somekaverinsa. Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, koska me ihmiset olemme ja tilanteet ovat erilaisia. Lojaalisuus ei välttämättä tarkoita ex-kumppanin poistamista kavereista tai sosiaalisesta mediasta. Mutta se tarkoittaa herkkyyttä ymmärtää, miltä omat teot näyttäytyvät ystävän silmin. Jos ystävä kokee jäävänsä yksin samalla, kun hänen läheisensä jatkavat huoletonta yhteydenpitoa ihmiseen, joka on satuttanut häntä, lojaalisuuden kokemus voi murtua, vaikka kukaan ei olisi tehnyt mitään väärää. Ehkä ystävyyden tärkein mittari ei ole se, kenet pidämme seuraajalistallamme. Vaan se, voiko ystävä luottaa siihen, että vaikean paikan tullen emme jätä häntä yksin.

Mietin myös, onko lojaali ystävä se, joka hyväksyy kaiken mitä teemme? Nyökkäilee vieressä, vaikka näkisi sinun satuttavan itseäsi tai muita, mutta hän ei puutu tilanteeseen. Vai onko todellista lojaalisuutta se, että uskaltaa sanoa vastaan, vaikka tietäisi sen mahdollisesti satuttavan? Missä menee lojaalisuuden ja miellyttämisen raja? Vai menevätkö nämä meiltä joskus sekaisin?

Parisuhteessa lojaalisuus on rehellisyyttä, kunnioitusta ja vastavuoroisuutta. Parisuhteissa lojaalisuus typistyy usein seksuaaliseen uskollisuuteen. Keskustelu pyörii helposti sen ympärillä, onko petetty vai ei. Tärkeä kysymys, mutta samalla kapea. Ihminen voi olla uskollinen seksuaalisesti ja silti toimia epälojaalisti. Hän voi vähätellä kumppaniaan, jättää tämän tunteet huomiotta, käyttää hiljaisuutta vallankäytön välineenä tai odottaa toiselta loputonta ymmärrystä antamatta itse juuri mitään takaisin. Lojaalisuus ei ole vain sitä, kenen vieressä nukkuu. Lojaalisuus näkyy siinä, miten kohtelee toista silloin, kun kukaan muu ei ole näkemässä.

Ihmissuhteet eivät aina ole niin yksinkertaisia, olisi vain kaksi ihmistä ja selkeät säännöt. Ihmiset elävät avoimissa suhteissa, monisuhteissa, salasuhteissa, ystävyyden ja rakkauden välimaastossa, suhteissa ilman määritelmiä ja suhteissa, joissa kaksi ihmistä saattaa ymmärtää koko suhteen täysin eri tavalla. Silloin lojaalisuudesta tulee kiinnostavampi kysymys. Kenelle ihminen on lojaali? Kumppanilleen? Rakastetulleen? Ystävälleen? Perheelleen? Itselleen? Entä mitä tapahtuu, jos lojaalisuus yhtä ihmistä kohtaan tarkoittaa epälojaalisuutta toista kohtaan? Tai itseään kohtaan?

Itseään kohtaan lojaalisuus on omien rajojen ja arvojen kunnioittamista. Tämä on usein se kaikkein vaikein juttu. Lojaalisuus itseä kohtaan. Olemme valmiita ymmärtämään, antamaan anteeksi, joustamaan ja kantamaan vastuuta muiden puolesta paljon pidempään kuin omasta hyvinvoinnistamme huolehtiminen sallisi. Lojaalisuus itseä kohtaan ei ole itsekkyyttä, vaan omien arvojen, rajojen ja ihmisarvon kunnioittamista. Se tarkoittaa rohkeutta sanoa ei silloin, kun kyllä kuluttaa, uskallusta lähteä ihmissuhteesta, joka rikkoo enemmän kuin rakentaa, sekä kykyä tunnistaa hetki, jolloin uskollisuus toisille on muuttunut uskottomuudeksi itselle. Jos lojaalisuus vaatii jatkuvasti luopumaan omasta hyvinvoinnista, omasta äänestä tai omasta arvokkuudesta, on syytä pysähtyä kysymään, kenelle osoitan lojaalisuutta.

Työelämässä lojaalisuus kuuluu ensisijaisesti perustehtävälle, yhteisille pelisäännöille ja oikeudenmukaisuudelle, ei henkilökohtaisille suhteille. Työelämässä lojaalisuutta pidetään usein tavoiteltavana ominaisuutena. Lojaali työntekijä sitoutuu, joustaa, kantaa vastuuta eikä jätä työpaikkaansa ensimmäisen vaikeuden kohdalla. Hän puolustaa organisaatiotaan, tekee työnsä hyvin ja ajattelee yhteistä etua. Mutta onko lojaali työntekijä se, joka ei kyseenalaista toimintatapoja tai nosta epäkohtia esille? Onko lojaalisuutta vaieta asioista, joiden tietää olevan väärin?  Minusta hiljaisuus ei ole lojaalisuutta. Se on mukautumista. Joskus kaikkein lojaalein teko organisaatiota kohtaan voi olla epäkohtien nostaminen esille. Joskus lojaali työntekijä ei ole se hiljainen ja mukautuva, vaan se ”hankala” ihminen, joka kysyy miksi. Miksi näin toimitaan? Onko tämä oikein? Kohdellaanko ihmisiä oikeudenmukaisesti? Vastaavatko tekomme niitä arvoja, joista puhumme?

Lojaalisuus omaa tiimiä kohtaan tarkoittaa luottamuksen rakentamista ja yhteisten pelisääntöjen kunnioittamista. Se näkyy siinä, että tiimin sisäiset asiat käsitellään ensisijaisesti siellä, missä ne kuuluvat käsitellä eikä keskeneräisiä keskusteluja tai erimielisyyksiä viedä epävirallisia reittejä eteenpäin esimerkiksi toiselle tiimille tai toisen tiimin esihenkilölle keskusteltavaksi. Lojaali tiimin jäsen tukee kollegoitaan kuin myös tiimin vetäjää, kantaa vastuunsa ja uskaltaa nostaa vaikeatkin asiat esiin avoimesti omassa tiimissä. Lojaalisuus ei tarkoita epäkohtien peittelyä, vaan sitä, että niitä käsitellään oikeassa paikassa, oikeiden ihmisten kanssa, työyhteisön ja oman tiimin luottamusta vaalien jättäen käytäväkeskustelut ja spekuloinnit toissijaisuuteen.

Ystävyyden ja työelämän rajat eivät aina ole selkeitä. Työpaikoilla syntyy ystävyyssuhteita, mikä on täysin luonnollista. Ongelma syntyy vasta silloin, kun ystävyys alkaa ohjata työssä tehtäviä ratkaisuja. Jos työpari tai kollega alkaa tehdä päätöksiä ensisijaisesti suojellakseen ystäväänsä eikä organisaation perustehtävää, oikeudenmukaisuutta tai yhteisiä pelisääntöjä, lojaalisuus on vaihtanut kohdetta. Silloin ei enää toimita työroolissa, vaan yksityiselämän suhteet alkavat vaikuttaa siihen, miten ihmisiä kohdellaan, mitä jätetään kertomatta tai kenet nostetaan näkyviin ja kenet sivuutetaan. Se voi näkyä pieninäkin tekoina ja valintoina, joita ulkopuolinen ei ehkä edes huomaa, mutta niiden vaikutus luottamukseen voi olla suuri. Työelämässä ystävyyttä ei tarvitse piilottaa, mutta sen ei pitäisi koskaan ohittaa tasapuolisuutta. Lojaalisuus kollegaa kohtaan ei saa tarkoittaa epälojaalisuutta muita työyhteisön jäseniä kohtaan.

Työelämässä lojaalisuus joutuu koetukselle myös silloin, kun yksityiselämän ihmissuhteet alkavat heijastua organisaatioiden väliseen yhteistyöhön. Yhden työntekijän henkilökohtainen ristiriita ei koskaan saisi määrittää sitä, miten kokonainen yhteistyökumppani, toinen organisaatio tai sen työntekijät kohdataan. Näin voi silti tapahtua. Kun henkilökohtaiset tunteet, ystävyyssuhteet tai menneisyyden konfliktit alkavat vaikuttaa siihen, kenelle annetaan näkyvyyttä, kenen työtä arvostetaan tai kenen panos jätetään sivuun, lojaalisuus ei enää kohdistu työn perustehtävään eikä oikeudenmukaisuuteen. Se kohdistuu yksittäiseen ihmiseen. Tällöin epäoikeudenmukaisuus ei osu vain siihen henkilöön, johon tunteet liittyvät, vaan myös täysin ulkopuolisiin ihmisiin ja organisaatioihin, joilla ei ole mitään tekemistä yksityiselämän tapahtumien kanssa. Lojaalisuuden pitäisi työelämässä rakentaa luottamusta organisaatioiden välille, ei siirtää henkilökohtaisia ristiriitoja työrooleihin. Työrooliin kuuluu velvollisuus erottaa henkilökohtaiset tunteet ammatillisesta päätöksenteosta. Jos näin ei tapahdu, lojaalisuus muuttuu helposti puolueellisuudeksi. Työelämässä lojaalisuutta ei pitäisi mitata sillä, kenet tunnet tai kenen puolella olet, vaan sillä, pystytkö kohtelemaan ihmisiä oikeudenmukaisesti myös silloin, kun henkilökohtaiset suhteesi vetävät toiseen suuntaan.

Rakkaudella,

 Lue myös:

• Kunnioittaminen rakentaa siltoja
• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa

Näin minusta tuli äiti - pelon ja rakkauden kautta!

 

Elettiin vuotta 1993. Olin viimeisilläni raskaana. Laskettuun aikaan oli enää kaksi päivää. Ilmassa leijui jännitystä, pienen ihmisen syntymän odotusta. Maha oli niin suuri, että hengittäminenkin tuntui välillä raskaalta, mutta kaikkein raskainta oli odotus. Ei enää vain vauvan odotus, vaan elämässä roikkuminen kahden maailman välissä. Sen, jossa kaikki jatkuisi normaalisti, ja sen, jossa kaikki voisi hajota hetkessä.

Maailma oli silloin toisenlainen. Ei ollut älypuhelimia, ei tabletteja, ei internettiä. Ei viestejä, jotka olisivat kertoneet sekunneissa, että kaikki on hyvin. Oli lankapuhelimia, uutislähetyksiä, tekstiteevee ja hiljaisuutta, joka saattoi kestää tuntikausia.

Sinä aamuna puhelin soi. Palohälytys. Lapsen isä huikkaa minulle lähtiessään: "Jatka unia, tässä ei kauan mene. Kohta tehdään jotain kivaa yhdessä". Seuraavaksi herään puhelimen pirinään. Toisessa päässä oli lapseni isän äiti. Heräsin kysymykseen: “Onko poikani kuollut?” Siinä hetkessä maailma pysähtyi.

Uutisissa oli juuri kerrottu tehtaalla olevasta tulipalosta. Kuolleista miehistä. Loukkaantuneista. Tulipalosta ja sammuttamisesta.  Ja minä seisoin keskellä kotiani, kaksi päivää ennen laskettuaikaa, 21 -vuotiaana, tietämättömänä, jolla ei ollut vastauksia enää mihinkään. Oli vain tyhjyys. En tiennyt, oliko lapseni isä elossa vai kuollut. En tiennyt, olinko juuri jäänyt yksin. En tiennyt, syntyisikö lapseni maailmaan ilman isää.

Elin tuntikausia epätietoisuudessa, joka tuntui repivän minut sisältä auki. Jokainen minuutti oli viiltävän raskas kuin märkä peitto hartioilla.  Puhelimen hiljaisuus tuntui pahalta enteeltä. Kun ihminen odottaa pahinta, mieli alkaa juosta edelle. Ajattelin asioita, joita viimeisillään raskaana olevan ei pitäisi joutua ajattelemaan. Miten isyyden tunnustaminen tapahtuu, jos toinen kuolee ennen lapsen syntymää? Hautajaisia ja niiden järjestämistä. Miten minä selviän yksin? Mitä minä sanon lapselleni joskus tulevaisuudessa? Miten rakennetaan elämä, kun toinen katoaa ennen kuin yhteinen elämä ehti edes kunnolla alkaa? Mietin, joudunko taistelemaan saadakseni lapselleni sen osan identiteettiä, joka kuuluu hänelle.

Muistan miettineeni käytännön asioita yhtä aikaa sydäntä raastavan kivun kanssa. Kaikki tuntui niin väärältä. Vaikka sydän pompotteli hätää, piti silti miettiä paperit, virastot ja tulevaisuus. Nuorena äitinä maailma tuntui muutenkin suurelta. Olin vielä itsekin kesken. En ollut ehtinyt rakentaa turvaa ympärilleni. Ja yhtäkkiä seisoin tilanteessa, jossa jouduin kohtaamaan mahdollisuuden menettää kaiken ennen kuin mitään oli alkanutkaan.

Ajelin autolla ilman päämäärää. Itkin. Kävin katsomassa hakekasan sammutustöitä. Muistan lukuisat paloautot ja nosturin, josta ruiskutettiin vettä hakekuljettimeen. Kaikki näytti niin todelliselta ja samalla lopulliselta.

Ehkä ihminen tarvitsee konkreettisen paikan surulleen tai pelolleen. Ehkä minun piti nähdä omin silmin jotain siitä katastrofista, joka olisi voinut viedä lapseni isän. Muistan ihmiset, jotka seurasivat minun kanssa sammutustöitä kaukana joen toisella puolen. Muistan sen outouden, kun maailma jatkoi normaalisti eteenpäin menemistä samalla kun oma elämäni mahdollisesti romahtaisi seuraavien minuuttien aikana. Siellä minä seisoin, valtava raskausvatsa edessäni, ja mietin, olenko kohta 21 -vuotias avoliittoleski. Pelkäsin enemmän kuin koskaan ikinä elämäni aikana.

Tuntien odottamisen jälkeen sain puhelun. Olen elossa. Muistan, miten jalkani melkein pettivät  alta. Miten helpotus tuli kehon läpi aaltona niin voimakkaana, että se sattui. Itkin hysteerisesti. Sopersin jotain puheluista ja kyselyistä, oletko kuollut? Siinä lapsen isä yrittää rauhoitella hysteeristä viimeisillään raskaana olevaa naista puhelimen välityksellä syöden samalla sämpylää ja juoden kahvia. Jännää, miten vieläkin muistan tämän. Mutta siinä hetkessä oli kaikki. Pelko. Rakkaus. Raivo. Helpotus.

Se lauantai muutti minua. Ehkä juuri silloin minusta tuli äiti. Ei synnytyssalissa muutamaa päivää myöhemmin, vaan siinä hetkessä, kun ymmärsin, miten syvästi voi pelätä toisen ihmisen puolesta. Miten valtava voima syntyy siitä, että vatsassa kasvaa lapsi, jonka puolesta tekisin mitä tahansa. Ja miten nopeasti elämä voi näyttää, ettei mikään ole itsestään selvää.

Nuorista äideistä puhutaan usein numeroina, tilastoina tai vaikeuksina. Puhutaan keskeneräisyydestä, rahasta, vastuusta ja siitä, miten “elämä jää elämättä”. Mutta harva puhuu siitä voimasta, joka syntyy, kun nuori ihminen joutuu kasvamaan yhdessä hetkessä aikuiseksi, vanhemmaksi, äidiksi.

Minä kasvoin sinä päivänä. Opin, että elämä voi muuttua yhdestä puhelinsoitosta. Opin, että rakkaus ei ole vain onnellisia hetkiä, vaan myös sitä, että sydän pysähtyy pelosta. Opin, että äitiys alkaa joskus jo ennen syntymää – siinä hetkessä, kun tajuaa olevansa valmis kantamaan koko maailman harteillaan lapsensa vuoksi. Ja ennen kaikkea opin, ettei vahvuus näytä aina vahvalta. Joskus vahvuus on sitä, että seisoo joenrannassa kädet täristen ja yrittää hengittää. Joskus vahvuus on sitä, että miettii hautajaisia samalla kun lapsi potkii vatsassa. Joskus vahvuus on sitä, että kestää tunteja tietämättä, hajoaako oma elämä juuri nyt. Ja joskus vahvuus on sitä, että puhelun jälkeen romahtaa täysin, koska toinen onkin elossa. Vielä tänäkin päivänä muistan sen tunteen kehossani. Sen epätodellisen hiljaisuuden. Pelon. Ja sen valtavan helpotuksen.

Elämä ei kysy, oletko valmis äidiksi. Se ei kysy, oletko tarpeeksi vanha, tarpeeksi viisas tai tarpeeksi vahva. Joskus se vain heittää eteesi hetken, joka pakottaa kasvamaan. Minusta tuli äiti pelon kautta. Rakkauden kautta. Ja sen ymmärryksen kautta, että elämä on samaan aikaan hirvittävän hauras ja uskomattoman sitkeä. 

Joka ikisenä äitienpäivänä muistelen tätä hetkeä, kun minusta tuli äiti!

Rakkaudella,

Lue myös:

• Isänpäivä - onnellinen päivä?
• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?
• Kenelle olen lojaali?
• Kuka olen?

Kunnioittaminen rakentaa siltoja

Yhteiskunnassamme puhutaan paljon empatiasta, hyvinvoinnista ja vuorovaikutustaidoista. Kunnioittaminen on näiden kaikkien ydin. Ilman kunnioittamista emme voi rakentaa pysyvää luottamusta, aitoa kohtaamista tai turvallista ilmapiiriä.

Kunnioitus tuntuu olevan välillä hukassa. Kiire, somekulttuuri, polarisoituneet mielipiteet ja jatkuva tehokkuuden vaatimukset syövät tilaa sellaiselta vuorovaikutukselta, jossa toinen ihminen on aidosti keskiössä. Nyt on aika pysähtyä miettimään, mitä kunnioittaminen oikeastaan tarkoittaa ja miten sitä voisi vahvistaa?

Kunnioittaminen on sana, jota käytetään usein. Sen merkitys jää kuitenkin helposti pinnalliseksi tai pelkäksi juhlapuheeksi. Moni mieltää sen kohteliaisuudeksi, hyvien tapojen noudattamiseksi tai vastavuoroiseksi käytökseksi. Se on tätäkin. Mutta todellisuudessa kunnioittaminen on paljon enemmän. Se on tapa nähdä toinen ihminen arvokkaana, riippumatta olemmeko samaa mieltä hänen kanssaan, tunnemmeko toisemme hyvin, jaammeko samat arvot tai maailmankuvan. Kunnioitus on myönteinen tunne toista ihmistä tai asiaa kohtaan.

Kunnioittaminen ei tarkoita pelkästään sitä, että olemme hiljaa toisen puhuessa. Kunnioittaminen on halua ymmärtää toista ihmistä, asiaa tai tilannetta. Kuuntelemista niin, että toinen kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Nykymaailmassa kun mielipiteet ja reaktiot sinkoilevat nopeasti, on tämä yhä arvokkaampaa. Kun kuuntelemme aidosti, annamme tilaa tunteille, ajatuksille ja erilaisille näkökulmille. Kunnioitus näkyy myös siinä ettemme oleta, vaan kysymme. Emme hyökkää, vaan pysähdymme.

Usein ajattelemme, että kunnioitus syntyy vasta, kun olemme ansainneet sen. Tai toista voi kunnioittaa vain, jos hyväksyy hänen tapansa elää. Todellisuudessa kunnioitus on valinta, joka ei riipu samanmielisyydestä. Voimme olla eri mieltä, mutta silti arvostaa toisen kokemusta ja ajatuksia. Voimme kyseenalaistaa asioita, mutta olla silti lempeitä. Voimme pitää kiinni omista arvoistamme ilman, että tallomme toisen arvoja. Kunnioitus ei ole kompromissi identiteetistä. Se on yhteiselon perusta.

Kunnioittaminen ei ulotu vain muihin ihmisiin. Se ulottuu myös meihin itseemme. Itsensä kunnioittaminen näkyy esimerkiksi rajojen asettamisena, omien tarpeiden tunnistamisena, levon arvostamisena, omien arvojen mukaan elämisenä. Kun kuuntelemme ja kunnioittamme itseämme, pystymme olemaan läsnä ja rehellisiä myös muille.

Kunnioitus ei ole suuria julistuksia, vaan pieniä tekoja. Voimme osoittaa toisia kohtaan kunnioitusta katsekontaktilla kiireen keskellä ja pienellä hymyllä. Sanomalla toiselle: Kiitos. Voimme esittää kysymyksen: mitä sinulle kuuluu? Ja pysähtyä kuuntelemaan vastausta. Annamme tilaa toisen tunteelle tai tunteille, emmekä oleta aina sitä pahinta. Nämä ovat tekoja, joilla rakennamme yhteisöä, jossa kaikkien on helpompi hengittää.

Kunnioittaminen on enemmän kuin tapa, se on asenne. Kun valitsemme kohdata ihmiset lempeydellä ja arvokkuudella, rakennamme maailmaa, jossa jokainen voi tuntea olevansa arvokas. Kunnioitus ei maksa mitään, mutta sen vaikutus on  valtavan iso.

Rakkaudella,

 Lue myös:

• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?
• Kenelle olen lojaali?

Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?

 

Meillä jokaisella on kokemuksia ihmissuhteista. Ihmissuhteet perustuvat tunteisiin ja tarpeisiin, luottamukseen ja toisen arvostamiseen sekä yhteisiin kokemuksiin. Kokemukset voivat olla positiivisia luoden tukea, turvaa ja iloa tai sitten kuormittavia, jolloin ilmassa leijailee ristiriitoja, riitoja sekä etäisyyttä. Ihmissuhde on kahden tai useamman ihmisen välistä vuorovaikutusta. Tällaisia suhteita ovat esimerkiksi perhe - ja ystävyyssuhteet, työkaveruus, parisuhde tai seksisuhde. 

Oikeus tunteisiin on yksi terveen ja kunnioittavan ihmissuhteen peruspilari. Tarkoitan, että kaikilla osapuolilla on vapaus ja lupa kokea, tunnistaa ja ilmaista tunteitaan ilman, että niitä vähätellään, kielletään tai torjutaan. Liian usein opimme jo lapsuudessa peittämään tai välttelemään tunteitamme. Vanhan kansan sanonnat: miehet eivät itke, kestä kuin mies, älä ole noin herkkä, tai älä välitä, ovat hyvin vahingollisia ilmaisuja tukahduttaen tunteemme. Tällaiset viestit lapselle saattavat johtaa siihen, että aikuisena olemmekin peruskysymyksen äärellä, onko minulla lupa tuntea näin?

Tunteet itsessään eivät koskaan ole väärin. Ne kertovat meille tärkeää tietoa omista tarpeistamme, rajoistamme ja arvoistamme. Esimerkiksi mustasukkaisuus voi kertoa tarpeesta turvallisuuteen, viha rajojen ylittämisestä ja suru siitä, että jokin merkityksellinen on menetetty. Kun hyväksymme tunteemme, voimme oppia kuuntelemaan itseämme paremmin ja syvemmin. Tunne on aina totta hänelle, joka sitä kokee. Vaikka sen taustalla voi olla väärinymmärrys tai vanha haava, itse tunnetta ei voi kieltää tai mitätöidä.

Kun opimme tunnistamaan ja sanoittamaan tunteitamme, pystymme myös paremmin näkemään toisen näkökulman. Tunneäly ei ole pelkkä taito, vaan suhteen liima: se vahvistaa luottamusta, vähentää väärinymmärryksiä ja lisää läheisyyttä. Tästä syystä tunnetaitoja pitää opettaa lapsille ja nuorille. Tunnetaitojen oppiminen on koko elämän mittainen matka, koska tässä emme ole koskaan valmiita. 

Terveessä suhteessa kaikki osapuolet saavat tilaa tunteilleen. Tämä ei tarkoita jatkuvaa täydellistä ymmärrystä, vaan ennen kaikkea halua kuunnella sekä keskustella. Pieni ele voi olla toiselle hyvin merkityksellinen luoden suhteeseen turvaa ja luottamusta. Keskustelussa pieni ele voi olla, auta minua ymmärtämään sinun ajatustasi tai ymmärrän, että sinusta tuntuu tuolta. Tunteiden validointi ei tarkoita samaa mieltä olemista, vaan toisen kokemuksen arvostamista.

Oikeus tunteisiin ihmissuhteissa tarkoittaa oikeutta olla kokonainen ihminen kaikkine puolineen. Saanko olla tässä suhteessa kokonainen, on kysymys, joka voi olla tarkistus suhteen laadusta. Jos tunnet jatkuvasti, että sinun täytyy piilottaa osia itsestäsi tullaksesi hyväksytyksi, suhde voi olla epätasapainossa. Turvallisessa suhteessa ei tarvitse olla vain iloinen, reipas ja helppo, vaan saa olla myös haavoittuva, vihainen ja keskeneräinen. Tunteet eivät ole uhka ihmissuhteelle tai -suhteille, niiden tukahduttaminen on.

Rakkaudella,

 Lue myös:

• Kunnioittaminen rakentaa siltoja
• Kenelle olen lojaali?

Pride ei ole liikaa - viha puhe on

Viime aikaiset Pride -keskustelut kirvoittivat mieltäni kirjoittamaan elämäni ensimmäisen mielipidekirjoituksen. Iloitsen suuresti siitä, että Kouvolan Sanomat (26.6.2025) julkaisi kirjoitukseni. Myös Helsingin Sanomat (digi 27.6.2025 ja printti 28.6.2025) julkaisi mielipidekirjoitukseni. Olen saanut kirjoituksestani hyvää palautetta ja päätin julkaista tekstin myös tänne.

Tällä viikolla Pride liput liehuvat Kouvolan kaupungintalon edustalla. Maanantaina ensimmäisenä liputuspäivänä lippu sai liehua vapaana kolme tuntia, kunnes ilkivalta korjasi lipun parempiin huomiin. Viime vuonna Pride liputus koki myös ilkivaltaa. Tällöin lipputangon narut saksittiin poikki ja yksi lipuista lojui maassa. Nuoriso otti voimakkaasti kantaa Pride liputusta vastaan. He eivät ymmärtäneet, miksi tiettyä vähemmistöryhmää pitää liputtaa. Kerron nyt, miksi.

Kesäkuu on Pride -kuukausi, joka tuo mukanaan sateenkaariliput, Pride -kulkueet ja näkyvyyttä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Samalla julkiseen keskusteluun nousevat tutut kysymykset: ” Tarvitaanko Pridea vielä?”  ”Eikö tasa-arvo ole jo saavutettu?”  tai ”Miksi heteroilla ei ole omaa Pridea ja liputusta?”  Tämmöiset kommentit osoittavat, miksi Pride on yhä tarpeellinen.

Vaikka Suomessa on otettu merkittäviä askeleita tasa-arvon saralla, kuten samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeus ja translain uudistus, arjen tasolla yhdenvertaisuus ei toteudu. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kohtaavat edelleen syrjintää, vihapuhetta ja ulossulkemista kouluissa, työpaikoilla ja julkisissa keskusteluissa. Tämän osoittavat myös Kouvolassa käyneet tapahtumat kuten pesäpallojoukkueen KPL:n kanta Pride liputuksesta. Totuus on, että vaikka lainsäädäntö on parantunut, asenteet eivät. Asenteet muuttuvat hitaammin.

Jos tasa-arvo olisi todellista, transnuorten mielenterveys ei olisi kriisissä. Sateenkaarinuoret eivät kokisi kiusaamis- ja seksuaalista väkivaltaa enemmän kuin valtaväestönnuoret eikä heillä olisi mielenhyvinvoinnin kanssa haasteita. Jos yhdenvertaisuus toteutuisi, ei Pride -lipusta tulisi uhkauksia kunnille, ei yksittäisille ihmisille, eikä somessa olisi vihapuhetta, eikä Pride -liputus kokisi ilkivaltaa. Jos maailma olisi valmis, ei meidän tarvitsisi joka vuosi keskustella Pride -liputuksesta ja sen tarpeellisuudesta.

Pride ei ole vain juhla, se on myös protesti. Se muistuttaa meitä siitä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä ilman pelkoa syrjinnästä, vihasta ja väkivallasta. Jokainen ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Tämä vaatii yhteiskunnalta toimia: koulutusta, tukea ja turvaa niille, joiden oikeuksia ei vielä täysin kunnioiteta. Se vaatii myös meiltä aikuisilta asennekasvatusta sekä meidän omien asenteiden tarkastelua. Pride -kuukauden aikana näkyvä sateenkaarilippu ei ole pelkkä koriste, vaan solidaarisuuden ja toivon symboli. Se kertoo, että me kaikki olemme arvokkaita – juuri sellaisena kuin olemme. Pride ei ole liikaa. Vihapuhe on.

Maiju Vesa

seksuaaliterapeutti, Walk in terapia -opiskelija

Kouvola

 Lue myös:

• Oodi pimpille
• Kunnioittaminen rakentaa siltoja
• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?