Kenelle olen lojaali?

Viime päivinä olen miettinyt lojaalisuutta. Olen pohtinut, mitä lojaalisuus tarkoittaa ystävyyssuhteessa, romanttisissa suhteissa, parisuhteessa tai työelämässä; työkaveri, tiimi tai työnantaja. Lojaalisuus sanana kätkee sisälleen paljon tunnetta. Se on vahvasti arvolatautunut sana. Siinä on jotain vakaata ja turvallista. Ajattelen, että lojaali ihminen ei petä, ei jätä pulaan, ei puhu selän takana pahaa toisesta eikä vaihda puolta heti, kun elämä muuttuu vaikeaksi. Hän seisoo rinnalla silloinkin, kun olisi helpompi lähteä. Mutta tarkoittaako lojaalisuus tätä? Tai mitä tarkoittaa olla lojaali itselleen?

Syötin internettiin sanan lojaalisuus. Suomi sanakirja määrittelee lojaalisuuden uskollisuutena tai sitoutumisena johonkin henkilöön, ryhmään tai periaatteeseen. Lojaalisuus näkyy tukena, yhteistyönä ja lupauksien pitämisenä. Lojaalisuus on luottamusta sekä sitä, ettei toisen luottamusta käytetä omaksi hyödykseen.

Ymmärrämme lojaalisuuden vastavuoroisena asiana. Minä pidän sinun puoliasi ja sinä minun. Minä suojelen sinun luottamustasi ja sinä minun. Mutta mitäs jos näin ei tapahdu? Ei riitä, että sanoo olevansa lojaali, jos lojaalisuus näkyy vain silloin, kun se ei vaadi sinulta mitään. Todellinen lojaalisuus ottaa aikaa ja vaivaa, on välillä epämukavuutta, vaikeita keskusteluja, omien tekojen tarkastelemista, anteeksipyytämistä sekä muuttumista.

Ystävyyssuhteissa lojaalisuutta pidetään yhtenä tärkeimpänä asiana. Hyvä ystävä pitää sinun puoliasi, hän on sinun tukenasi myös vaikeina hetkinä, eikä hän jätä sinua yksin. Hän ei juoruile eikä levittele asioitasi muille, hän ei puhu sinusta pahaa, eikä hän katoa silloin, kun elämässäsi on vaikeaa. Ajattelen myös, että lojaali ystävä osaa nauttia ja riemuita onnistumisestasi ja saavutuksistasi. Hänen ei tarvitse mitätöidä eikä pienentää osaamistasi eikä taitavuuttasi.

Ystävyyssuhteissa lojaalisuutta mitataan esimerkiksi silloin, kun parisuhteet menevät rikki. Eron jälkeen ystävä voi joutua pohtimaa, voinko hän pitää yhteyttä ystävän entiseen kumppaniin tai kommentoida somessa tämän julkaisuja tai ylipäätänsä olla hänen somekaverinsa. Tähän ei ole yhtä oikeaa vastausta, koska me ihmiset olemme ja tilanteet ovat erilaisia. Lojaalisuus ei välttämättä tarkoita ex-kumppanin poistamista kavereista tai sosiaalisesta mediasta. Mutta se tarkoittaa herkkyyttä ymmärtää, miltä omat teot näyttäytyvät ystävän silmin. Jos ystävä kokee jäävänsä yksin samalla, kun hänen läheisensä jatkavat huoletonta yhteydenpitoa ihmiseen, joka on satuttanut häntä, lojaalisuuden kokemus voi murtua, vaikka kukaan ei olisi tehnyt mitään väärää. Ehkä ystävyyden tärkein mittari ei ole se, kenet pidämme seuraajalistallamme. Vaan se, voiko ystävä luottaa siihen, että vaikean paikan tullen emme jätä häntä yksin.

Mietin myös, onko lojaali ystävä se, joka hyväksyy kaiken mitä teemme? Nyökkäilee vieressä, vaikka näkisi sinun satuttavan itseäsi tai muita, mutta hän ei puutu tilanteeseen. Vai onko todellista lojaalisuutta se, että uskaltaa sanoa vastaan, vaikka tietäisi sen mahdollisesti satuttavan? Missä menee lojaalisuuden ja miellyttämisen raja? Vai menevätkö nämä meiltä joskus sekaisin?

Parisuhteessa lojaalisuus on rehellisyyttä, kunnioitusta ja vastavuoroisuutta. Parisuhteissa lojaalisuus typistyy usein seksuaaliseen uskollisuuteen. Keskustelu pyörii helposti sen ympärillä, onko petetty vai ei. Tärkeä kysymys, mutta samalla kapea. Ihminen voi olla uskollinen seksuaalisesti ja silti toimia epälojaalisti. Hän voi vähätellä kumppaniaan, jättää tämän tunteet huomiotta, käyttää hiljaisuutta vallankäytön välineenä tai odottaa toiselta loputonta ymmärrystä antamatta itse juuri mitään takaisin. Lojaalisuus ei ole vain sitä, kenen vieressä nukkuu. Lojaalisuus näkyy siinä, miten kohtelee toista silloin, kun kukaan muu ei ole näkemässä.

Ihmissuhteet eivät aina ole niin yksinkertaisia, olisi vain kaksi ihmistä ja selkeät säännöt. Ihmiset elävät avoimissa suhteissa, monisuhteissa, salasuhteissa, ystävyyden ja rakkauden välimaastossa, suhteissa ilman määritelmiä ja suhteissa, joissa kaksi ihmistä saattaa ymmärtää koko suhteen täysin eri tavalla. Silloin lojaalisuudesta tulee kiinnostavampi kysymys. Kenelle ihminen on lojaali? Kumppanilleen? Rakastetulleen? Ystävälleen? Perheelleen? Itselleen? Entä mitä tapahtuu, jos lojaalisuus yhtä ihmistä kohtaan tarkoittaa epälojaalisuutta toista kohtaan? Tai itseään kohtaan?

Itseään kohtaan lojaalisuus on omien rajojen ja arvojen kunnioittamista. Tämä on usein se kaikkein vaikein juttu. Lojaalisuus itseä kohtaan. Olemme valmiita ymmärtämään, antamaan anteeksi, joustamaan ja kantamaan vastuuta muiden puolesta paljon pidempään kuin omasta hyvinvoinnistamme huolehtiminen sallisi. Lojaalisuus itseä kohtaan ei ole itsekkyyttä, vaan omien arvojen, rajojen ja ihmisarvon kunnioittamista. Se tarkoittaa rohkeutta sanoa ei silloin, kun kyllä kuluttaa, uskallusta lähteä ihmissuhteesta, joka rikkoo enemmän kuin rakentaa, sekä kykyä tunnistaa hetki, jolloin uskollisuus toisille on muuttunut uskottomuudeksi itselle. Jos lojaalisuus vaatii jatkuvasti luopumaan omasta hyvinvoinnista, omasta äänestä tai omasta arvokkuudesta, on syytä pysähtyä kysymään, kenelle osoitan lojaalisuutta.

Työelämässä lojaalisuus kuuluu ensisijaisesti perustehtävälle, yhteisille pelisäännöille ja oikeudenmukaisuudelle, ei henkilökohtaisille suhteille. Työelämässä lojaalisuutta pidetään usein tavoiteltavana ominaisuutena. Lojaali työntekijä sitoutuu, joustaa, kantaa vastuuta eikä jätä työpaikkaansa ensimmäisen vaikeuden kohdalla. Hän puolustaa organisaatiotaan, tekee työnsä hyvin ja ajattelee yhteistä etua. Mutta onko lojaali työntekijä se, joka ei kyseenalaista toimintatapoja tai nosta epäkohtia esille? Onko lojaalisuutta vaieta asioista, joiden tietää olevan väärin?  Minusta hiljaisuus ei ole lojaalisuutta. Se on mukautumista. Joskus kaikkein lojaalein teko organisaatiota kohtaan voi olla epäkohtien nostaminen esille. Joskus lojaali työntekijä ei ole se hiljainen ja mukautuva, vaan se ”hankala” ihminen, joka kysyy miksi. Miksi näin toimitaan? Onko tämä oikein? Kohdellaanko ihmisiä oikeudenmukaisesti? Vastaavatko tekomme niitä arvoja, joista puhumme?

Lojaalisuus omaa tiimiä kohtaan tarkoittaa luottamuksen rakentamista ja yhteisten pelisääntöjen kunnioittamista. Se näkyy siinä, että tiimin sisäiset asiat käsitellään ensisijaisesti siellä, missä ne kuuluvat käsitellä eikä keskeneräisiä keskusteluja tai erimielisyyksiä viedä epävirallisia reittejä eteenpäin esimerkiksi toiselle tiimille tai toisen tiimin esihenkilölle keskusteltavaksi. Lojaali tiimin jäsen tukee kollegoitaan kuin myös tiimin vetäjää, kantaa vastuunsa ja uskaltaa nostaa vaikeatkin asiat esiin avoimesti omassa tiimissä. Lojaalisuus ei tarkoita epäkohtien peittelyä, vaan sitä, että niitä käsitellään oikeassa paikassa, oikeiden ihmisten kanssa, työyhteisön ja oman tiimin luottamusta vaalien jättäen käytäväkeskustelut ja spekuloinnit toissijaisuuteen.

Ystävyyden ja työelämän rajat eivät aina ole selkeitä. Työpaikoilla syntyy ystävyyssuhteita, mikä on täysin luonnollista. Ongelma syntyy vasta silloin, kun ystävyys alkaa ohjata työssä tehtäviä ratkaisuja. Jos työpari tai kollega alkaa tehdä päätöksiä ensisijaisesti suojellakseen ystäväänsä eikä organisaation perustehtävää, oikeudenmukaisuutta tai yhteisiä pelisääntöjä, lojaalisuus on vaihtanut kohdetta. Silloin ei enää toimita työroolissa, vaan yksityiselämän suhteet alkavat vaikuttaa siihen, miten ihmisiä kohdellaan, mitä jätetään kertomatta tai kenet nostetaan näkyviin ja kenet sivuutetaan. Se voi näkyä pieninäkin tekoina ja valintoina, joita ulkopuolinen ei ehkä edes huomaa, mutta niiden vaikutus luottamukseen voi olla suuri. Työelämässä ystävyyttä ei tarvitse piilottaa, mutta sen ei pitäisi koskaan ohittaa tasapuolisuutta. Lojaalisuus kollegaa kohtaan ei saa tarkoittaa epälojaalisuutta muita työyhteisön jäseniä kohtaan.

Työelämässä lojaalisuus joutuu koetukselle myös silloin, kun yksityiselämän ihmissuhteet alkavat heijastua organisaatioiden väliseen yhteistyöhön. Yhden työntekijän henkilökohtainen ristiriita ei koskaan saisi määrittää sitä, miten kokonainen yhteistyökumppani, toinen organisaatio tai sen työntekijät kohdataan. Näin voi silti tapahtua. Kun henkilökohtaiset tunteet, ystävyyssuhteet tai menneisyyden konfliktit alkavat vaikuttaa siihen, kenelle annetaan näkyvyyttä, kenen työtä arvostetaan tai kenen panos jätetään sivuun, lojaalisuus ei enää kohdistu työn perustehtävään eikä oikeudenmukaisuuteen. Se kohdistuu yksittäiseen ihmiseen. Tällöin epäoikeudenmukaisuus ei osu vain siihen henkilöön, johon tunteet liittyvät, vaan myös täysin ulkopuolisiin ihmisiin ja organisaatioihin, joilla ei ole mitään tekemistä yksityiselämän tapahtumien kanssa. Lojaalisuuden pitäisi työelämässä rakentaa luottamusta organisaatioiden välille, ei siirtää henkilökohtaisia ristiriitoja työrooleihin. Työrooliin kuuluu velvollisuus erottaa henkilökohtaiset tunteet ammatillisesta päätöksenteosta. Jos näin ei tapahdu, lojaalisuus muuttuu helposti puolueellisuudeksi. Työelämässä lojaalisuutta ei pitäisi mitata sillä, kenet tunnet tai kenen puolella olet, vaan sillä, pystytkö kohtelemaan ihmisiä oikeudenmukaisesti myös silloin, kun henkilökohtaiset suhteesi vetävät toiseen suuntaan.

 

Näin minusta tuli äiti - pelon ja rakkauden kautta!

 

Elettiin vuotta 1993. Olin viimeisilläni raskaana. Laskettuun aikaan oli enää kaksi päivää. Ilmassa leijui jännitystä, pienen ihmisen syntymän odotusta. Maha oli niin suuri, että hengittäminenkin tuntui välillä raskaalta, mutta kaikkein raskainta oli odotus. Ei enää vain vauvan odotus, vaan elämässä roikkuminen kahden maailman välissä. Sen, jossa kaikki jatkuisi normaalisti, ja sen, jossa kaikki voisi hajota hetkessä.

Maailma oli silloin toisenlainen. Ei ollut älypuhelimia, ei tabletteja, ei internettiä. Ei viestejä, jotka olisivat kertoneet sekunneissa, että kaikki on hyvin. Oli lankapuhelimia, uutislähetyksiä, tekstiteevee ja hiljaisuutta, joka saattoi kestää tuntikausia.

Sinä aamuna puhelin soi. Palohälytys. Lapsen isä huikkaa minulle lähtiessään: "Jatka unia, tässä ei kauan mene. Kohta tehdään jotain kivaa yhdessä". Seuraavaksi herään puhelimen pirinään. Toisessa päässä oli lapseni isän äiti. Heräsin kysymykseen: “Onko poikani kuollut?” Siinä hetkessä maailma pysähtyi.

Uutisissa oli juuri kerrottu tehtaalla olevasta tulipalosta. Kuolleista miehistä. Loukkaantuneista. Tulipalosta ja sammuttamisesta.  Ja minä seisoin keskellä kotiani, kaksi päivää ennen laskettuaikaa, 21 -vuotiaana, tietämättömänä, jolla ei ollut vastauksia enää mihinkään. Oli vain tyhjyys. En tiennyt, oliko lapseni isä elossa vai kuollut. En tiennyt, olinko juuri jäänyt yksin. En tiennyt, syntyisikö lapseni maailmaan ilman isää.

Elin tuntikausia epätietoisuudessa, joka tuntui repivän minut sisältä auki. Jokainen minuutti oli viiltävän raskas kuin märkä peitto hartioilla.  Puhelimen hiljaisuus tuntui pahalta enteeltä. Kun ihminen odottaa pahinta, mieli alkaa juosta edelle. Ajattelin asioita, joita viimeisillään raskaana olevan ei pitäisi joutua ajattelemaan. Miten isyyden tunnustaminen tapahtuu, jos toinen kuolee ennen lapsen syntymää? Hautajaisia ja niiden järjestämistä. Miten minä selviän yksin? Mitä minä sanon lapselleni joskus tulevaisuudessa? Miten rakennetaan elämä, kun toinen katoaa ennen kuin yhteinen elämä ehti edes kunnolla alkaa? Mietin, joudunko taistelemaan saadakseni lapselleni sen osan identiteettiä, joka kuuluu hänelle.

Muistan miettineeni käytännön asioita yhtä aikaa sydäntä raastavan kivun kanssa. Kaikki tuntui niin väärältä. Vaikka sydän pompotteli hätää, piti silti miettiä paperit, virastot ja tulevaisuus. Nuorena äitinä maailma tuntui muutenkin suurelta. Olin vielä itsekin kesken. En ollut ehtinyt rakentaa turvaa ympärilleni. Ja yhtäkkiä seisoin tilanteessa, jossa jouduin kohtaamaan mahdollisuuden menettää kaiken ennen kuin mitään oli alkanutkaan.

Ajelin autolla ilman päämäärää. Itkin. Kävin katsomassa hakekasan sammutustöitä. Muistan lukuisat paloautot ja nosturin, josta ruiskutettiin vettä hakekuljettimeen. Kaikki näytti niin todelliselta ja samalla lopulliselta.

Ehkä ihminen tarvitsee konkreettisen paikan surulleen tai pelolleen. Ehkä minun piti nähdä omin silmin jotain siitä katastrofista, joka olisi voinut viedä lapseni isän. Muistan ihmiset, jotka seurasivat minun kanssa sammutustöitä kaukana joen toisella puolen. Muistan sen outouden, kun maailma jatkoi normaalisti eteenpäin menemistä samalla kun oma elämäni mahdollisesti romahtaisi seuraavien minuuttien aikana. Siellä minä seisoin, valtava raskausvatsa edessäni, ja mietin, olenko kohta 21 -vuotias avoliittoleski. Pelkäsin enemmän kuin koskaan ikinä elämäni aikana.

Tuntien odottamisen jälkeen sain puhelun. Olen elossa. Muistan, miten jalkani melkein pettivät  alta. Miten helpotus tuli kehon läpi aaltona niin voimakkaana, että se sattui. Itkin hysteerisesti. Sopersin jotain puheluista ja kyselyistä, oletko kuollut? Siinä lapsen isä yrittää rauhoitella hysteeristä viimeisillään raskaana olevaa naista puhelimen välityksellä syöden samalla sämpylää ja juoden kahvia. Jännää, miten vieläkin muistan tämän. Mutta siinä hetkessä oli kaikki. Pelko. Rakkaus. Raivo. Helpotus.

Se lauantai muutti minua. Ehkä juuri silloin minusta tuli äiti. Ei synnytyssalissa muutamaa päivää myöhemmin, vaan siinä hetkessä, kun ymmärsin, miten syvästi voi pelätä toisen ihmisen puolesta. Miten valtava voima syntyy siitä, että vatsassa kasvaa lapsi, jonka puolesta tekisin mitä tahansa. Ja miten nopeasti elämä voi näyttää, ettei mikään ole itsestään selvää.

Nuorista äideistä puhutaan usein numeroina, tilastoina tai vaikeuksina. Puhutaan keskeneräisyydestä, rahasta, vastuusta ja siitä, miten “elämä jää elämättä”. Mutta harva puhuu siitä voimasta, joka syntyy, kun nuori ihminen joutuu kasvamaan yhdessä hetkessä aikuiseksi, vanhemmaksi, äidiksi.

Minä kasvoin sinä päivänä. Opin, että elämä voi muuttua yhdestä puhelinsoitosta. Opin, että rakkaus ei ole vain onnellisia hetkiä, vaan myös sitä, että sydän pysähtyy pelosta. Opin, että äitiys alkaa joskus jo ennen syntymää – siinä hetkessä, kun tajuaa olevansa valmis kantamaan koko maailman harteillaan lapsensa vuoksi. Ja ennen kaikkea opin, ettei vahvuus näytä aina vahvalta. Joskus vahvuus on sitä, että seisoo joenrannassa kädet täristen ja yrittää hengittää. Joskus vahvuus on sitä, että miettii hautajaisia samalla kun lapsi potkii vatsassa. Joskus vahvuus on sitä, että kestää tunteja tietämättä, hajoaako oma elämä juuri nyt. Ja joskus vahvuus on sitä, että puhelun jälkeen romahtaa täysin, koska toinen onkin elossa. Vielä tänäkin päivänä muistan sen tunteen kehossani. Sen epätodellisen hiljaisuuden. Pelon. Ja sen valtavan helpotuksen.

Elämä ei kysy, oletko valmis äidiksi. Se ei kysy, oletko tarpeeksi vanha, tarpeeksi viisas tai tarpeeksi vahva. Joskus se vain heittää eteesi hetken, joka pakottaa kasvamaan. Minusta tuli äiti pelon kautta. Rakkauden kautta. Ja sen ymmärryksen kautta, että elämä on samaan aikaan hirvittävän hauras ja uskomattoman sitkeä. 

Joka ikisenä äitienpäivänä muistelen tätä hetkeä, kun minusta tuli äiti!

Kunnioittaminen rakentaa siltoja

Yhteiskunnassamme puhutaan paljon empatiasta, hyvinvoinnista ja vuorovaikutustaidoista. Kunnioittaminen on näiden kaikkien ydin. Ilman kunnioittamista emme voi rakentaa pysyvää luottamusta, aitoa kohtaamista tai turvallista ilmapiiriä.

Kunnioitus tuntuu olevan välillä hukassa. Kiire, somekulttuuri, polarisoituneet mielipiteet ja jatkuva tehokkuuden vaatimukset syövät tilaa sellaiselta vuorovaikutukselta, jossa toinen ihminen on aidosti keskiössä. Nyt on aika pysähtyä miettimään, mitä kunnioittaminen oikeastaan tarkoittaa ja miten sitä voisi vahvistaa?

Kunnioittaminen on sana, jota käytetään usein. Sen merkitys jää kuitenkin helposti pinnalliseksi tai pelkäksi juhlapuheeksi. Moni mieltää sen kohteliaisuudeksi, hyvien tapojen noudattamiseksi tai vastavuoroiseksi käytökseksi. Se on tätäkin. Mutta todellisuudessa kunnioittaminen on paljon enemmän. Se on tapa nähdä toinen ihminen arvokkaana, riippumatta olemmeko samaa mieltä hänen kanssaan, tunnemmeko toisemme hyvin, jaammeko samat arvot tai maailmankuvan. Kunnioitus on myönteinen tunne toista ihmistä tai asiaa kohtaan.

Kunnioittaminen ei tarkoita pelkästään sitä, että olemme hiljaa toisen puhuessa. Kunnioittaminen on halua ymmärtää toista ihmistä, asiaa tai tilannetta. Kuuntelemista niin, että toinen kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Nykymaailmassa kun mielipiteet ja reaktiot sinkoilevat nopeasti, on tämä yhä arvokkaampaa. Kun kuuntelemme aidosti, annamme tilaa tunteille, ajatuksille ja erilaisille näkökulmille. Kunnioitus näkyy myös siinä ettemme oleta, vaan kysymme. Emme hyökkää, vaan pysähdymme.

Usein ajattelemme, että kunnioitus syntyy vasta, kun olemme ansainneet sen. Tai toista voi kunnioittaa vain, jos hyväksyy hänen tapansa elää. Todellisuudessa kunnioitus on valinta, joka ei riipu samanmielisyydestä. Voimme olla eri mieltä, mutta silti arvostaa toisen kokemusta ja ajatuksia. Voimme kyseenalaistaa asioita, mutta olla silti lempeitä. Voimme pitää kiinni omista arvoistamme ilman, että tallomme toisen arvoja. Kunnioitus ei ole kompromissi identiteetistä. Se on yhteiselon perusta.

Kunnioittaminen ei ulotu vain muihin ihmisiin. Se ulottuu myös meihin itseemme. Itsensä kunnioittaminen näkyy esimerkiksi rajojen asettamisena, omien tarpeiden tunnistamisena, levon arvostamisena, omien arvojen mukaan elämisenä. Kun kuuntelemme ja kunnioittamme itseämme, pystymme olemaan läsnä ja rehellisiä myös muille.

Kunnioitus ei ole suuria julistuksia, vaan pieniä tekoja. Voimme osoittaa toisia kohtaan kunnioitusta katsekontaktilla kiireen keskellä ja pienellä hymyllä. Sanomalla toiselle: Kiitos. Voimme esittää kysymyksen: mitä sinulle kuuluu? Ja pysähtyä kuuntelemaan vastausta. Annamme tilaa toisen tunteelle tai tunteille, emmekä oleta aina sitä pahinta. Nämä ovat tekoja, joilla rakennamme yhteisöä, jossa kaikkien on helpompi hengittää.

Kunnioittaminen on enemmän kuin tapa, se on asenne. Kun valitsemme kohdata ihmiset lempeydellä ja arvokkuudella, rakennamme maailmaa, jossa jokainen voi tuntea olevansa arvokas. Kunnioitus ei maksa mitään, mutta sen vaikutus on  valtavan iso.

Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?

 

Meillä jokaisella on kokemuksia ihmissuhteista. Ihmissuhteet perustuvat tunteisiin ja tarpeisiin, luottamukseen ja toisen arvostamiseen sekä yhteisiin kokemuksiin. Kokemukset voivat olla positiivisia luoden tukea, turvaa ja iloa tai sitten kuormittavia, jolloin ilmassa leijailee ristiriitoja, riitoja sekä etäisyyttä. Ihmissuhde on kahden tai useamman ihmisen välistä vuorovaikutusta. Tällaisia suhteita ovat esimerkiksi perhe - ja ystävyyssuhteet, työkaveruus, parisuhde tai seksisuhde. 

Oikeus tunteisiin on yksi terveen ja kunnioittavan ihmissuhteen peruspilari. Tarkoitan, että kaikilla osapuolilla on vapaus ja lupa kokea, tunnistaa ja ilmaista tunteitaan ilman, että niitä vähätellään, kielletään tai torjutaan. Liian usein opimme jo lapsuudessa peittämään tai välttelemään tunteitamme. Vanhan kansan sanonnat: miehet eivät itke, kestä kuin mies, älä ole noin herkkä, tai älä välitä, ovat hyvin vahingollisia ilmaisuja tukahduttaen tunteemme. Tällaiset viestit lapselle saattavat johtaa siihen, että aikuisena olemmekin peruskysymyksen äärellä, onko minulla lupa tuntea näin?

Tunteet itsessään eivät koskaan ole väärin. Ne kertovat meille tärkeää tietoa omista tarpeistamme, rajoistamme ja arvoistamme. Esimerkiksi mustasukkaisuus voi kertoa tarpeesta turvallisuuteen, viha rajojen ylittämisestä ja suru siitä, että jokin merkityksellinen on menetetty. Kun hyväksymme tunteemme, voimme oppia kuuntelemaan itseämme paremmin ja syvemmin. Tunne on aina totta hänelle, joka sitä kokee. Vaikka sen taustalla voi olla väärinymmärrys tai vanha haava, itse tunnetta ei voi kieltää tai mitätöidä.

Kun opimme tunnistamaan ja sanoittamaan tunteitamme, pystymme myös paremmin näkemään toisen näkökulman. Tunneäly ei ole pelkkä taito, vaan suhteen liima: se vahvistaa luottamusta, vähentää väärinymmärryksiä ja lisää läheisyyttä. Tästä syystä tunnetaitoja pitää opettaa lapsille ja nuorille. Tunnetaitojen oppiminen on koko elämän mittainen matka, koska tässä emme ole koskaan valmiita. 

Terveessä suhteessa kaikki osapuolet saavat tilaa tunteilleen. Tämä ei tarkoita jatkuvaa täydellistä ymmärrystä, vaan ennen kaikkea halua kuunnella sekä keskustella. Pieni ele voi olla toiselle hyvin merkityksellinen luoden suhteeseen turvaa ja luottamusta. Keskustelussa pieni ele voi olla, auta minua ymmärtämään sinun ajatustasi tai ymmärrän, että sinusta tuntuu tuolta. Tunteiden validointi ei tarkoita samaa mieltä olemista, vaan toisen kokemuksen arvostamista.

Oikeus tunteisiin ihmissuhteissa tarkoittaa oikeutta olla kokonainen ihminen kaikkine puolineen. Saanko olla tässä suhteessa kokonainen, on kysymys, joka voi olla tarkistus suhteen laadusta. Jos tunnet jatkuvasti, että sinun täytyy piilottaa osia itsestäsi tullaksesi hyväksytyksi, suhde voi olla epätasapainossa. Turvallisessa suhteessa ei tarvitse olla vain iloinen, reipas ja helppo, vaan saa olla myös haavoittuva, vihainen ja keskeneräinen. Tunteet eivät ole uhka ihmissuhteelle tai -suhteille, niiden tukahduttaminen on.

Pride ei ole liikaa - viha puhe on

Viime aikaiset Pride -keskustelut kirvoittivat mieltäni kirjoittamaan elämäni ensimmäisen mielipidekirjoituksen. Iloitsen suuresti siitä, että Kouvolan Sanomat (26.6.2025) julkaisi kirjoitukseni. Myös Helsingin Sanomat (digi 27.6.2025 ja printti 28.6.2025) julkaisi mielipidekirjoitukseni. Olen saanut kirjoituksestani hyvää palautetta ja päätin julkaista tekstin myös tänne.

Tällä viikolla Pride liput liehuvat Kouvolan kaupungintalon edustalla. Maanantaina ensimmäisenä liputuspäivänä lippu sai liehua vapaana kolme tuntia, kunnes ilkivalta korjasi lipun parempiin huomiin. Viime vuonna Pride liputus koki myös ilkivaltaa. Tällöin lipputangon narut saksittiin poikki ja yksi lipuista lojui maassa. Nuoriso otti voimakkaasti kantaa Pride liputusta vastaan. He eivät ymmärtäneet, miksi tiettyä vähemmistöryhmää pitää liputtaa. Kerron nyt, miksi.

Kesäkuu on Pride -kuukausi, joka tuo mukanaan sateenkaariliput, Pride -kulkueet ja näkyvyyttä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Samalla julkiseen keskusteluun nousevat tutut kysymykset: ” Tarvitaanko Pridea vielä?”  ”Eikö tasa-arvo ole jo saavutettu?”  tai ”Miksi heteroilla ei ole omaa Pridea ja liputusta?”  Tämmöiset kommentit osoittavat, miksi Pride on yhä tarpeellinen.

Vaikka Suomessa on otettu merkittäviä askeleita tasa-arvon saralla, kuten samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeus ja translain uudistus, arjen tasolla yhdenvertaisuus ei toteudu. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kohtaavat edelleen syrjintää, vihapuhetta ja ulossulkemista kouluissa, työpaikoilla ja julkisissa keskusteluissa. Tämän osoittavat myös Kouvolassa käyneet tapahtumat kuten pesäpallojoukkueen KPL:n kanta Pride liputuksesta. Totuus on, että vaikka lainsäädäntö on parantunut, asenteet eivät. Asenteet muuttuvat hitaammin.

Jos tasa-arvo olisi todellista, transnuorten mielenterveys ei olisi kriisissä. Sateenkaarinuoret eivät kokisi kiusaamis- ja seksuaalista väkivaltaa enemmän kuin valtaväestönnuoret eikä heillä olisi mielenhyvinvoinnin kanssa haasteita. Jos yhdenvertaisuus toteutuisi, ei Pride -lipusta tulisi uhkauksia kunnille, ei yksittäisille ihmisille, eikä somessa olisi vihapuhetta, eikä Pride -liputus kokisi ilkivaltaa. Jos maailma olisi valmis, ei meidän tarvitsisi joka vuosi keskustella Pride -liputuksesta ja sen tarpeellisuudesta.

Pride ei ole vain juhla, se on myös protesti. Se muistuttaa meitä siitä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä ilman pelkoa syrjinnästä, vihasta ja väkivallasta. Jokainen ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Tämä vaatii yhteiskunnalta toimia: koulutusta, tukea ja turvaa niille, joiden oikeuksia ei vielä täysin kunnioiteta. Se vaatii myös meiltä aikuisilta asennekasvatusta sekä meidän omien asenteiden tarkastelua. Pride -kuukauden aikana näkyvä sateenkaarilippu ei ole pelkkä koriste, vaan solidaarisuuden ja toivon symboli. Se kertoo, että me kaikki olemme arvokkaita – juuri sellaisena kuin olemme. Pride ei ole liikaa. Vihapuhe on.

Maiju Vesa

seksuaaliterapeutti, Walk in terapia -opiskelija

Kouvola

Isänpäivä - onnellinen päivä?

Selailen isänpäivänä Facebookia. Näen onnellisia isälle kiitollisia postauksia. Ihmisten onnellisuus ja positiiviset postaukset isästä aiheuttavat sen, että huomaan ahdistuksen kipuavan mieleeni jostain hyvin syvältä sisimmästäni. Silmät sumenevat ja kyyneleet valuvat poskilleni. Itken surua, muistojani. Pelkään kirjoittaa tätä postausta. Pelkään tulla nähdyksi. Mutta samalla sisälläni on jokin villieläin, joka pakottaa kirjoittamaan. Kertomaan tarinan, vaikka pelottaa. En tiedä olenko tähän valmis, mutta silti minun on pakko. Anteeksi äiti, en halua sinua loukata, mutta minun on pakko puhua. Tiedän, että tämä on sinullekin kipeä asia. 

Mietin, millaisen kirjoituksen minä tekisin isänpäivänä. Mistä isääni kiittäisin? Kiittäisinkö viinanhuuruisista jouluista ja juhannuksista. Kiittäisinkö lomista, joissa alkoholi oli vahvasti läsnä. Kiittäisinkö siitä, kuinka heitit äidin ja minut pihalle kodista. Tällöin lähdimme sinua karkuun mummolaan toiselle paikkakunnalle. Kiittäisinkö raivokohtauksista, joita pelkäsin henkeni kaupalla. Kiittäisinkö käden iskuista. Kiittäisinkö siitä iskusta, jolloin korvastani alkoi vuotamaan verta. Kiittäisinkö vääristä katseista, joita loit aikuistuvaan tyttäreesi. Kiittäisinkö kosketuksista, joita isän ei kuuluisi lapselleen tehdä. Kiittäisinkö kokemastani turvattomuuden tunteesta, pelosta, unettomista öistä kun sain kuunnella marssimusiikkia läpi yön siihen saakka, kunnes sammuit. Tämän muistan juuri nyt. Pienen, väkivaltaisen ja samalla herkän miehen, joka oli aivan hukassa itsensä ja elämänsä kanssa.

Muistot vangitsevat mielen. Muistan joulun, jolloin isä kännissä vonkasi vierasta naista olohuoneen lattialla hieroen tämän vaginaa ja kertoen samalla, kuinka hyvää se tekee kaikille. Tätä esitystä oli todistamassa muutama aikuinen sekä minä, noin kymmenvuotiaana. Olen usein miettinyt, kuinka paljon häpeää ja vaikenemisen kulttuuria tuohon kokemukseen on ladattuna. En muista miten tilannetta aikuisten kesken on setvitty, mutta muistan mummoni olleen hyvin vihainen. Nykyisin ymmärrän, miksi joulut ovat aina olleet minulle haastavia ja ahdistavia juhlapyhiä.

Muistan myös isän lapsuudenkodissa vietetyn hiihtoloman, jossa tietysti oli viina taas läsnä. Reissussa oli mukana myös ystäväni. Isän ulkona tissutellessa oli hiihtomonoihin kertynyt lunta ja sisälle tullessa isäni kaatui lyöden silmäkulmansa keittiötason kulmaan. Silmittömän raivon saattelemana isäni tempaisi koko keittiötason tavarat lentoon äidin paetessa yläkertaan. Minä ja ystäväni jäimme samaan kerrokseen raivoavan isän kanssa. Kaksi hysteerisesti pelkäävää tyttöä, jotka miettivät mitä tehdä ja missä olisi turvallista. Viimeinen pisara totaaliselle hysterialle oli se, kun löysimme haulikon olohuoneen nurkasta. Olin aivan varma ja vakuuttunut, että isäni ampuisi ensin äidin, sitten kissan ja lopuksi meidät. Mielestäni meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta pimeään iltaan hakemaan apua - kovassa pakkassäässä, sisävaatteissa ja ilman kenkiä. Näin teimme. Juoksimme itkien. Emme menneet lähinaapuriin, koska aivoihini oli jo kylvetty siemen naapurin juoruämmämäisyydestä. Juoksimme pakkasen paukkuessa pidemmälle. Pääsimme yhden pariskunnan kotiin, jotka tiesivät isäni suvun metkut. Itkimme pelkoa ja hätää. Meidät otettiin lämmöllä vastaan, rauhoiteltiin, tarjottiin mehua ja isäni sai hienon arven muistoksi tästä lomasta. Minä sain sen, ettei ystäväni enää koskaan tullut viettämään lomaa meidän kanssa. Yllätys. Mietin, miten paljon häpeää tästäkin olen kantanut sisälläni vuosia. En tänä päivänäkään kestä huutavia ja raivoavia miehiä. Vastaavassa tilanteessa sisälläni napsahtaa saman tien turvattomuuden tunne ja koodi; juokse tai kuolet.

Loppujen lopuksi isäni joi kaiken mitä ihminen juoda voi. Työpaikan, avioliiton, suhteen minuun ja minun lapsiini. Uskon hänen olleen kovin yksinäinen mies. Isäni kuoli muutama vuosi sitten. Vakavan sairauden löytymisen jälkeen oli elinaikaennuste vain muutamia kuukausia. Viimeisinä elinhetkinään isä keskusteli papin kanssa usein. Taisi piruparkaa omatunto kolkutella. En tiedä saiko isä syntinsä anteeksi?

Muistan sen hetken, kun hoitaja soitti kertoen isän viimeisten hetkien olevan kyseessä. Aikaa ei olisi hukattavana. Pyysin ystävän mukaan matkalle, jossa tapaisin isäni todennäköisesti viimeisen kerran. Mietin, kestääkö mieleni vai romahdanko. Isäni ollessa vielä tajuissaan, pidin hänen kädestään kiinni ja silitin isän kättä ystäväni rohkaisemana. Isän kädet näyttivät hentoisilta ja pieniltä. Käsiltä, joista ei näkynyt päällepäin pahanteko. Ristiriitaisin tuntein kerroin muutaman varhaislapsuudessa koetun hyvän muiston sekä sen, että silloin olin isän tyttö. Isän silmäkulmaan tuli kyynel. Ennen puhekyvyn menettämistä isäni hoki muutaman kerran: "Älä ole kiukkuinen." En ymmärtänyt tätä silloin. Nyt ymmärrän. Tämä oli hänen tapansa pyytää minulta anteeksi.

 

Oodi pinpille!

Logo: 
Elisa Sandström - Hovi

Alapää, aarrearkku, aromipesä, etupylly, emätin, herkkurasia, herkkusimpukka, himoreikä, hitusvintula, häpy, häppäri, ilokolo, iloreikä, karvakukkaro, kiimakolo, kirkkovene, kolo, kotelo, kukkaro, lemmenluola, lempimiskolo, lettu, lillero, lintu, lompakko, lompsa, loora, loota, lotus, majava, matto, mirri, mutteri, onnenlaatikko, orava, orgasmikolo, orkidea, pandoran lipas, panoreikä, paratiisi, pesä, piirakka, pilde, pilu, pimpero, pimppanelli, pimppaloora, pimppara, pimppis,  pimppu, pimppi, pillu, pipari, pimppirasia, pimpsa, pimpsaloora, pimpsi, pimpsuli, pimpu, pimpukka, pimpula, pussy, rasia, reva, riemurasia, riisipiirakka, rellu, ruusunkukka, ränni, räpylä, römpsä, rööri, salaisuuksien kammio, se, simpukka, soittorasia, söpöstin, tavara, toosa, tuhero, tussu, vagina, vako, vulva, vittu, värkki, ykkönen.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Googlettamalla löysin yli sata synonyymia naisen sukuelimelle. Puhekielestä varmasti löytyy toinen mokoma. Pienen kaveriporukan kanssa kävimme kahvipöytä keskustelua sanan pillu synonyymeista. Taisimme luovuuden huumassa keksiä pari uutta ilmaisua rakkaalle värkillemme. Päivän luovahetki toi paljon iloa ja naurua.

Muutama vuosi sitten kävin keskustelua kouluikäisten lasten kanssa sukuelinten nimistä. Keskustelu lähti lasten tarpeesta jakaa heidän tietämystään, mutta heillä oli myös vilpitön tiedon nälkä aikuisen kokemukselle ja tietämykselle. Niinpä me sitten "laiva on lastattu" - tyyppisesti lähestyimme asiaa kertoillen toisillemme synonyymeja sukuelimille ja makustellen sanoja mm. pillu ja kyrpä.

Huomasin seksuaalikasvatus hetkessä pienen häpeän tunteen nousevan pintaan sanoessani miehen sukuelintä kyrväksi. Lapset eivät sanasta hämmentyneet, koska he tiesivät jo tämänkin. Kiitos internetin, sosiaalisenmedian ja älykännyköiden. Seksuaalikasvatus pitääkin aloittaa varhaisessa vaiheessa. Lapset ja nuoret tarvitsevat oikeanlaista tietoa mm. seksuaalisuudesta, seksistä, tunne - ja turvataidoista. Puhutaan lapsille oikeilla nimillä lasten ikätaso huomioiden. Itse olen jäänyt miettimään etupylly nimen käyttöä. Mikä ihmeen etupylly? Meillä ihmisillä on vain yksi pylly. Pylly löytyy ihmisen selkäpuolelta ja pyllystä tulee kakka. Aikuinen, jos et tiedä millä nimellä tytön sukuelintä kutsut, niin KVG! Sieltä löytyy monta hyvää ja kaunista ilmaisua korvaamaan etupyllyn.

Naisen nautinto ja itsensä hyväksyminen sellaisena ihanana olentona, kuin olemme, lähtee jo lapsuudesta, kulkien nuoruuteen kohti aikuisuutta. Arvostammeko salaisuuksien kammiota? Tunnemmeko oman orkidean? Mikä saa kukkamme kukkimaan? Mistä nautimme? Saako meidän lemmenluola olla halukas? Intohimoinen ilokolo? Vai annammeko toisten kohdella itseämme ja pimppiämme huonosti? Määritelläänkö naiseuttamme ja seksuaalisuuttamme ulkopuolelta käsin? Mitä saamme olla? Miten meidän kuuluu toimia ja käyttäytyä? Miten halukas pimppimme on? Kuinka moni on lintumme sikermiä kuunnellut ennen kuin riemurasiasta aletaan käyttämään nimitystä kinkkuleipä, jauheliha, palkinto tai kierrätyskeskus? Tätä tässä mietin.

Millä nimellä vaginaa sitten kutsummekin: pimpero, donitsi, fjöösa, hunajapurkki tai torttu, niin se on meidän jokaisen ikioma. Jokainen pimppi on omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Jokaisella pimpillä on oma arvokas tarina ja se on juuri hyvä sellaisena kuin on. Nautitaan pimpistä ja elämän seikkailuista. 

Hyvää naistenpäivää!