Näin minusta tuli äiti - pelon ja rakkauden kautta!

 

Elettiin vuotta 1993. Olin viimeisilläni raskaana. Laskettuun aikaan oli enää kaksi päivää. Ilmassa leijui jännitystä, pienen ihmisen syntymän odotusta. Maha oli niin suuri, että hengittäminenkin tuntui välillä raskaalta, mutta kaikkein raskainta oli odotus. Ei enää vain vauvan odotus, vaan elämässä roikkuminen kahden maailman välissä. Sen, jossa kaikki jatkuisi normaalisti, ja sen, jossa kaikki voisi hajota hetkessä.

Maailma oli silloin toisenlainen. Ei ollut älypuhelimia, ei tabletteja, ei internettiä. Ei viestejä, jotka olisivat kertoneet sekunneissa, että kaikki on hyvin. Oli lankapuhelimia, uutislähetyksiä, tekstiteevee ja hiljaisuutta, joka saattoi kestää tuntikausia.

Sinä aamuna puhelin soi. Palohälytys. Lapsen isä huikkaa minulle lähtiessään: "Jatka unia, tässä ei kauan mene. Kohta tehdään jotain kivaa yhdessä". Seuraavaksi herään puhelimen pirinään. Toisessa päässä oli lapseni isän äiti. Heräsin kysymykseen: “Onko poikani kuollut?” Siinä hetkessä maailma pysähtyi.

Uutisissa oli juuri kerrottu tehtaalla olevasta tulipalosta. Kuolleista miehistä. Loukkaantuneista. Tulipalosta ja sammuttamisesta.  Ja minä seisoin keskellä kotiani, kaksi päivää ennen laskettuaikaa, 21 -vuotiaana, tietämättömänä, jolla ei ollut vastauksia enää mihinkään. Oli vain tyhjyys. En tiennyt, oliko lapseni isä elossa vai kuollut. En tiennyt, olinko juuri jäänyt yksin. En tiennyt, syntyisikö lapseni maailmaan ilman isää.

Elin tuntikausia epätietoisuudessa, joka tuntui repivän minut sisältä auki. Jokainen minuutti oli viiltävän raskas kuin märkä peitto hartioilla.  Puhelimen hiljaisuus tuntui pahalta enteeltä. Kun ihminen odottaa pahinta, mieli alkaa juosta edelle. Ajattelin asioita, joita viimeisillään raskaana olevan ei pitäisi joutua ajattelemaan. Miten isyyden tunnustaminen tapahtuu, jos toinen kuolee ennen lapsen syntymää? Hautajaisia ja niiden järjestämistä. Miten minä selviän yksin? Mitä minä sanon lapselleni joskus tulevaisuudessa? Miten rakennetaan elämä, kun toinen katoaa ennen kuin yhteinen elämä ehti edes kunnolla alkaa? Mietin, joudunko taistelemaan saadakseni lapselleni sen osan identiteettiä, joka kuuluu hänelle.

Muistan miettineeni käytännön asioita yhtä aikaa sydäntä raastavan kivun kanssa. Kaikki tuntui niin väärältä. Vaikka sydän pompotteli hätää, piti silti miettiä paperit, virastot ja tulevaisuus. Nuorena äitinä maailma tuntui muutenkin suurelta. Olin vielä itsekin kesken. En ollut ehtinyt rakentaa turvaa ympärilleni. Ja yhtäkkiä seisoin tilanteessa, jossa jouduin kohtaamaan mahdollisuuden menettää kaiken ennen kuin mitään oli alkanutkaan.

Ajelin autolla ilman päämäärää. Itkin. Kävin katsomassa hakekasan sammutustöitä. Muistan lukuisat paloautot ja nosturin, josta ruiskutettiin vettä hakekuljettimeen. Kaikki näytti niin todelliselta ja samalla lopulliselta.

Ehkä ihminen tarvitsee konkreettisen paikan surulleen tai pelolleen. Ehkä minun piti nähdä omin silmin jotain siitä katastrofista, joka olisi voinut viedä lapseni isän. Muistan ihmiset, jotka seurasivat minun kanssa sammutustöitä kaukana joen toisella puolen. Muistan sen outouden, kun maailma jatkoi normaalisti eteenpäin menemistä samalla kun oma elämäni mahdollisesti romahtaisi seuraavien minuuttien aikana. Siellä minä seisoin, valtava raskausvatsa edessäni, ja mietin, olenko kohta 21 -vuotias avoliittoleski. Pelkäsin enemmän kuin koskaan ikinä elämäni aikana.

Tuntien odottamisen jälkeen sain puhelun. Olen elossa. Muistan, miten jalkani melkein pettivät  alta. Miten helpotus tuli kehon läpi aaltona niin voimakkaana, että se sattui. Itkin hysteerisesti. Sopersin jotain puheluista ja kyselyistä, oletko kuollut? Siinä lapsen isä yrittää rauhoitella hysteeristä viimeisillään raskaana olevaa naista puhelimen välityksellä syöden samalla sämpylää ja juoden kahvia. Jännää, miten vieläkin muistan tämän. Mutta siinä hetkessä oli kaikki. Pelko. Rakkaus. Raivo. Helpotus.

Se lauantai muutti minua. Ehkä juuri silloin minusta tuli äiti. Ei synnytyssalissa muutamaa päivää myöhemmin, vaan siinä hetkessä, kun ymmärsin, miten syvästi voi pelätä toisen ihmisen puolesta. Miten valtava voima syntyy siitä, että vatsassa kasvaa lapsi, jonka puolesta tekisin mitä tahansa. Ja miten nopeasti elämä voi näyttää, ettei mikään ole itsestään selvää.

Nuorista äideistä puhutaan usein numeroina, tilastoina tai vaikeuksina. Puhutaan keskeneräisyydestä, rahasta, vastuusta ja siitä, miten “elämä jää elämättä”. Mutta harva puhuu siitä voimasta, joka syntyy, kun nuori ihminen joutuu kasvamaan yhdessä hetkessä aikuiseksi, vanhemmaksi, äidiksi.

Minä kasvoin sinä päivänä. Opin, että elämä voi muuttua yhdestä puhelinsoitosta. Opin, että rakkaus ei ole vain onnellisia hetkiä, vaan myös sitä, että sydän pysähtyy pelosta. Opin, että äitiys alkaa joskus jo ennen syntymää – siinä hetkessä, kun tajuaa olevansa valmis kantamaan koko maailman harteillaan lapsensa vuoksi. Ja ennen kaikkea opin, ettei vahvuus näytä aina vahvalta. Joskus vahvuus on sitä, että seisoo joenrannassa kädet täristen ja yrittää hengittää. Joskus vahvuus on sitä, että miettii hautajaisia samalla kun lapsi potkii vatsassa. Joskus vahvuus on sitä, että kestää tunteja tietämättä, hajoaako oma elämä juuri nyt. Ja joskus vahvuus on sitä, että puhelun jälkeen romahtaa täysin, koska toinen onkin elossa. Vielä tänäkin päivänä muistan sen tunteen kehossani. Sen epätodellisen hiljaisuuden. Pelon. Ja sen valtavan helpotuksen.

Elämä ei kysy, oletko valmis äidiksi. Se ei kysy, oletko tarpeeksi vanha, tarpeeksi viisas tai tarpeeksi vahva. Joskus se vain heittää eteesi hetken, joka pakottaa kasvamaan. Minusta tuli äiti pelon kautta. Rakkauden kautta. Ja sen ymmärryksen kautta, että elämä on samaan aikaan hirvittävän hauras ja uskomattoman sitkeä. 

Joka ikisenä äitienpäivänä muistelen tätä hetkeä, kun minusta tuli äiti!

💛 Lue myös:

• Isänpäivä - onnellinen päivä?
• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?
• Kenelle olen lojaali?
• Kuka olen?

Kunnioittaminen rakentaa siltoja

Yhteiskunnassamme puhutaan paljon empatiasta, hyvinvoinnista ja vuorovaikutustaidoista. Kunnioittaminen on näiden kaikkien ydin. Ilman kunnioittamista emme voi rakentaa pysyvää luottamusta, aitoa kohtaamista tai turvallista ilmapiiriä.

Kunnioitus tuntuu olevan välillä hukassa. Kiire, somekulttuuri, polarisoituneet mielipiteet ja jatkuva tehokkuuden vaatimukset syövät tilaa sellaiselta vuorovaikutukselta, jossa toinen ihminen on aidosti keskiössä. Nyt on aika pysähtyä miettimään, mitä kunnioittaminen oikeastaan tarkoittaa ja miten sitä voisi vahvistaa?

Kunnioittaminen on sana, jota käytetään usein. Sen merkitys jää kuitenkin helposti pinnalliseksi tai pelkäksi juhlapuheeksi. Moni mieltää sen kohteliaisuudeksi, hyvien tapojen noudattamiseksi tai vastavuoroiseksi käytökseksi. Se on tätäkin. Mutta todellisuudessa kunnioittaminen on paljon enemmän. Se on tapa nähdä toinen ihminen arvokkaana, riippumatta olemmeko samaa mieltä hänen kanssaan, tunnemmeko toisemme hyvin, jaammeko samat arvot tai maailmankuvan. Kunnioitus on myönteinen tunne toista ihmistä tai asiaa kohtaan.

Kunnioittaminen ei tarkoita pelkästään sitä, että olemme hiljaa toisen puhuessa. Kunnioittaminen on halua ymmärtää toista ihmistä, asiaa tai tilannetta. Kuuntelemista niin, että toinen kokee tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Nykymaailmassa kun mielipiteet ja reaktiot sinkoilevat nopeasti, on tämä yhä arvokkaampaa. Kun kuuntelemme aidosti, annamme tilaa tunteille, ajatuksille ja erilaisille näkökulmille. Kunnioitus näkyy myös siinä ettemme oleta, vaan kysymme. Emme hyökkää, vaan pysähdymme.

Usein ajattelemme, että kunnioitus syntyy vasta, kun olemme ansainneet sen. Tai toista voi kunnioittaa vain, jos hyväksyy hänen tapansa elää. Todellisuudessa kunnioitus on valinta, joka ei riipu samanmielisyydestä. Voimme olla eri mieltä, mutta silti arvostaa toisen kokemusta ja ajatuksia. Voimme kyseenalaistaa asioita, mutta olla silti lempeitä. Voimme pitää kiinni omista arvoistamme ilman, että tallomme toisen arvoja. Kunnioitus ei ole kompromissi identiteetistä. Se on yhteiselon perusta.

Kunnioittaminen ei ulotu vain muihin ihmisiin. Se ulottuu myös meihin itseemme. Itsensä kunnioittaminen näkyy esimerkiksi rajojen asettamisena, omien tarpeiden tunnistamisena, levon arvostamisena, omien arvojen mukaan elämisenä. Kun kuuntelemme ja kunnioittamme itseämme, pystymme olemaan läsnä ja rehellisiä myös muille.

Kunnioitus ei ole suuria julistuksia, vaan pieniä tekoja. Voimme osoittaa toisia kohtaan kunnioitusta katsekontaktilla kiireen keskellä ja pienellä hymyllä. Sanomalla toiselle: Kiitos. Voimme esittää kysymyksen: mitä sinulle kuuluu? Ja pysähtyä kuuntelemaan vastausta. Annamme tilaa toisen tunteelle tai tunteille, emmekä oleta aina sitä pahinta. Nämä ovat tekoja, joilla rakennamme yhteisöä, jossa kaikkien on helpompi hengittää.

Kunnioittaminen on enemmän kuin tapa, se on asenne. Kun valitsemme kohdata ihmiset lempeydellä ja arvokkuudella, rakennamme maailmaa, jossa jokainen voi tuntea olevansa arvokas. Kunnioitus ei maksa mitään, mutta sen vaikutus on  valtavan iso.

💛 Lue myös:

• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?
• Kenelle olen lojaali?

Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?

 

Meillä jokaisella on kokemuksia ihmissuhteista. Ihmissuhteet perustuvat tunteisiin ja tarpeisiin, luottamukseen ja toisen arvostamiseen sekä yhteisiin kokemuksiin. Kokemukset voivat olla positiivisia luoden tukea, turvaa ja iloa tai sitten kuormittavia, jolloin ilmassa leijailee ristiriitoja, riitoja sekä etäisyyttä. Ihmissuhde on kahden tai useamman ihmisen välistä vuorovaikutusta. Tällaisia suhteita ovat esimerkiksi perhe - ja ystävyyssuhteet, työkaveruus, parisuhde tai seksisuhde. 

Oikeus tunteisiin on yksi terveen ja kunnioittavan ihmissuhteen peruspilari. Tarkoitan, että kaikilla osapuolilla on vapaus ja lupa kokea, tunnistaa ja ilmaista tunteitaan ilman, että niitä vähätellään, kielletään tai torjutaan. Liian usein opimme jo lapsuudessa peittämään tai välttelemään tunteitamme. Vanhan kansan sanonnat: miehet eivät itke, kestä kuin mies, älä ole noin herkkä, tai älä välitä, ovat hyvin vahingollisia ilmaisuja tukahduttaen tunteemme. Tällaiset viestit lapselle saattavat johtaa siihen, että aikuisena olemmekin peruskysymyksen äärellä, onko minulla lupa tuntea näin?

Tunteet itsessään eivät koskaan ole väärin. Ne kertovat meille tärkeää tietoa omista tarpeistamme, rajoistamme ja arvoistamme. Esimerkiksi mustasukkaisuus voi kertoa tarpeesta turvallisuuteen, viha rajojen ylittämisestä ja suru siitä, että jokin merkityksellinen on menetetty. Kun hyväksymme tunteemme, voimme oppia kuuntelemaan itseämme paremmin ja syvemmin. Tunne on aina totta hänelle, joka sitä kokee. Vaikka sen taustalla voi olla väärinymmärrys tai vanha haava, itse tunnetta ei voi kieltää tai mitätöidä.

Kun opimme tunnistamaan ja sanoittamaan tunteitamme, pystymme myös paremmin näkemään toisen näkökulman. Tunneäly ei ole pelkkä taito, vaan suhteen liima: se vahvistaa luottamusta, vähentää väärinymmärryksiä ja lisää läheisyyttä. Tästä syystä tunnetaitoja pitää opettaa lapsille ja nuorille. Tunnetaitojen oppiminen on koko elämän mittainen matka, koska tässä emme ole koskaan valmiita. 

Terveessä suhteessa kaikki osapuolet saavat tilaa tunteilleen. Tämä ei tarkoita jatkuvaa täydellistä ymmärrystä, vaan ennen kaikkea halua kuunnella sekä keskustella. Pieni ele voi olla toiselle hyvin merkityksellinen luoden suhteeseen turvaa ja luottamusta. Keskustelussa pieni ele voi olla, auta minua ymmärtämään sinun ajatustasi tai ymmärrän, että sinusta tuntuu tuolta. Tunteiden validointi ei tarkoita samaa mieltä olemista, vaan toisen kokemuksen arvostamista.

Oikeus tunteisiin ihmissuhteissa tarkoittaa oikeutta olla kokonainen ihminen kaikkine puolineen. Saanko olla tässä suhteessa kokonainen, on kysymys, joka voi olla tarkistus suhteen laadusta. Jos tunnet jatkuvasti, että sinun täytyy piilottaa osia itsestäsi tullaksesi hyväksytyksi, suhde voi olla epätasapainossa. Turvallisessa suhteessa ei tarvitse olla vain iloinen, reipas ja helppo, vaan saa olla myös haavoittuva, vihainen ja keskeneräinen. Tunteet eivät ole uhka ihmissuhteelle tai -suhteille, niiden tukahduttaminen on.

💛 Lue myös:

• Kunnioittaminen rakentaa siltoja
• Kenelle olen lojaali?

Isänpäivä - onnellinen päivä?

Selailen isänpäivänä Facebookia. Näen onnellisia isälle kiitollisia postauksia. Ihmisten onnellisuus ja positiiviset postaukset isästä aiheuttavat sen, että huomaan ahdistuksen kipuavan mieleeni jostain hyvin syvältä sisimmästäni. Silmät sumenevat ja kyyneleet valuvat poskilleni. Itken surua, muistojani. Pelkään kirjoittaa tätä postausta. Pelkään tulla nähdyksi. Mutta samalla sisälläni on jokin villieläin, joka pakottaa kirjoittamaan. Kertomaan tarinan, vaikka pelottaa. En tiedä olenko tähän valmis, mutta silti minun on pakko. Anteeksi äiti, en halua sinua loukata, mutta minun on pakko puhua. Tiedän, että tämä on sinullekin kipeä asia.

 
Mietin, millaisen kirjoituksen minä tekisin isänpäivänä. Mistä isääni kiittäisin? Kiittäisinkö viinanhuuruisista jouluista ja juhannuksista. Kiittäisinkö lomista, joissa alkoholi oli vahvasti läsnä. Kiittäisinkö siitä, kuinka heitit äidin ja minut pihalle kodista. Tällöin lähdimme sinua karkuun mummolaan toiselle paikkakunnalle. Kiittäisinkö raivokohtauksista, joita pelkäsin henkeni kaupalla. Kiittäisinkö käden iskuista. Kiittäisinkö siitä iskusta, jolloin korvastani alkoi vuotamaan verta. Kiittäisinkö vääristä katseista, joita loit aikuistuvaan tyttäreesi. Kiittäisinkö kosketuksista, joita isän ei kuuluisi lapselleen tehdä. Kiittäisinkö kokemastani turvattomuuden tunteesta, pelosta, unettomista öistä kun sain kuunnella marssimusiikkia läpi yön siihen saakka, kunnes sammuit. Tämän muistan juuri nyt. Pienen, väkivaltaisen ja samalla herkän miehen, joka oli aivan hukassa itsensä ja elämänsä kanssa.

Muistot vangitsevat mielen. Muistan joulun, jolloin isä kännissä vonkasi vierasta naista olohuoneen lattialla hieroen tämän vaginaa ja kertoen samalla, kuinka hyvää se tekee kaikille. Tätä esitystä oli todistamassa muutama aikuinen sekä minä, noin kymmenvuotiaana. Olen usein miettinyt, kuinka paljon häpeää ja vaikenemisen kulttuuria tuohon kokemukseen on ladattuna. En muista miten tilannetta aikuisten kesken on setvitty, mutta muistan mummoni olleen hyvin vihainen. Nykyisin ymmärrän, miksi joulut ovat aina olleet minulle haastavia ja ahdistavia juhlapyhiä.

Muistan myös isän lapsuudenkodissa vietetyn hiihtoloman, jossa tietysti oli viina taas läsnä. Reissussa oli mukana myös ystäväni. Isän ulkona tissutellessa oli hiihtomonoihin kertynyt lunta ja sisälle tullessa isäni kaatui lyöden silmäkulmansa keittiötason kulmaan. Silmittömän raivon saattelemana isäni tempaisi koko keittiötason tavarat lentoon äidin paetessa yläkertaan. Minä ja ystäväni jäimme samaan kerrokseen raivoavan isän kanssa. Kaksi hysteerisesti pelkäävää tyttöä, jotka miettivät mitä tehdä ja missä olisi turvallista. Viimeinen pisara totaaliselle hysterialle oli se, kun löysimme haulikon olohuoneen nurkasta. Olin aivan varma ja vakuuttunut, että isäni ampuisi ensin äidin, sitten kissan ja lopuksi meidät. Mielestäni meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta pimeään iltaan hakemaan apua - kovassa pakkassäässä, sisävaatteissa ja ilman kenkiä. Näin teimme. Juoksimme itkien. Emme menneet lähinaapuriin, koska aivoihini oli jo kylvetty siemen naapurin juoruämmämäisyydestä. Juoksimme pakkasen paukkuessa pidemmälle. Pääsimme yhden pariskunnan kotiin, jotka tiesivät isäni suvun metkut. Itkimme pelkoa ja hätää. Meidät otettiin lämmöllä vastaan, rauhoiteltiin, tarjottiin mehua ja isäni sai hienon arven muistoksi tästä lomasta. Minä sain sen, ettei ystäväni enää koskaan tullut viettämään lomaa meidän kanssa. Yllätys. Mietin, miten paljon häpeää tästäkin olen kantanut sisälläni vuosia. En tänä päivänäkään kestä huutavia ja raivoavia miehiä. Vastaavassa tilanteessa sisälläni napsahtaa saman tien turvattomuuden tunne ja koodi; juokse tai kuolet.

Loppujen lopuksi isäni joi kaiken mitä ihminen juoda voi. Työpaikan, avioliiton, suhteen minuun ja minun lapsiini. Uskon hänen olleen kovin yksinäinen mies. Isäni kuoli muutama vuosi sitten. Vakavan sairauden löytymisen jälkeen oli elinaikaennuste vain muutamia kuukausia. Viimeisinä elinhetkinään isä keskusteli papin kanssa usein. Taisi piruparkaa omatunto kolkutella. En tiedä saiko isä syntinsä anteeksi?

Muistan sen hetken, kun hoitaja soitti kertoen isän viimeisten hetkien olevan kyseessä. Aikaa ei olisi hukattavana. Pyysin ystävän mukaan matkalle, jossa tapaisin isäni todennäköisesti viimeisen kerran. Mietin, kestääkö mieleni vai romahdanko. Isäni ollessa vielä tajuissaan, pidin hänen kädestään kiinni ja silitin isän kättä ystäväni rohkaisemana. Isän kädet näyttivät hentoisilta ja pieniltä. Käsiltä, joista ei näkynyt päällepäin pahanteko. Ristiriitaisin tuntein kerroin muutaman varhaislapsuudessa koetun hyvän muiston sekä sen, että silloin olin isän tyttö. Isän silmäkulmaan tuli kyynel. Ennen puhekyvyn menettämistä isäni hoki muutaman kerran: "Älä ole kiukkuinen." En ymmärtänyt tätä silloin. Nyt ymmärrän. Tämä oli hänen tapansa pyytää minulta anteeksi.

💛 Lue myös:

• Näin minusta tuli äiti - pelon ja rakkauden kautta!
• Kunnioittaminen rakentaa siltoja
• Pinppi sairastaa
• Kuka olen?

Eronneita, karanneita ja langenneita

Lyhyessä ajassa Onnellinen pinppi -blogia on käynyt lukemassa huikea määrä ihmisiä. Tämä on ilahduttanut minua suuresti ja samalla saanut minut hämmentyneeksi ja onnelliseksi. Haluan kiittää jokaista lukijaa ja palautteen antajaa. Ette arvaa, kuinka paljon tämä merkitsee minulle. Viimeiset pari viikkoa päässäni on kuplinut ideoita ja aiheita, joita nostaa puheeksi, sekä miten kehittää blogia. Nyt työnalla on aiheita, jotka kantavat työnimiä: Mummot(kin) nussii, Nyt kytätään!, Vauvat tulee pinpistä ja pierut pyllystä sekä Beibi, anna mulle orgasmi. Kävi kuitenkin niin, että olkani yli ratsasti musta hevonen ja ajatukset virisivät sinkkuuteen tai virallisemmalla nimellä kutsuttuna yksineläjiin. Itsestäni käytän hyvin ketterästi sinkku termiä, tiedostan sanan herättävän toisissa kanssamatkustajissa kieltäviä tuntemuksia. Sanaan sinkku liitetään toiveita parinmuodostumisesta, eikä ajatella sen olevan elämäntapa.

Olen eronnut lasteni isästä noin kymmenisen vuotta sitten, ja tämän jälkeen statukseni on ollut sinkku. Hyvin pitkälti tämä on ollut oma valintani. Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon elämää, toiveita ja odotuksia, mutta myös pettymyksiä. Yksi mieleenpainuvin ja ajatuksia herättävä kokemus on ollut, kun minulta on kysytty suoraan: mikä minussa on vikana, kun olen vieläkin sinkku? Mitä tuohon nyt voi vastata. Ööö, en tiedä, ehkä olen tavannut vain dorkia, niin kuin juuri nyt. Moni nainen on kertonut samankaltaisista kokemuksista, on ihmetelty vuosien sinkkuilua. Mietin vain, kysytäänkö parisuhteessa olevilta: oletko läheisriippuvainen, kun olet ollut parisuhteessa kaksikymmentävuotta? Ei, koska ydinperheitä ja pitkiä liittoja ihannoidaan, vaikka suhteessa voidaan lapioida paskaa urakalla. Tässä ollaan ja pysytään kun kerran papin edessä on sanottu tahdon. On rohkeaa kuunnella omaa sisintään ja haluta elää omannäköistä elämää. Se vaatii rohkeuden lisäksi uskaliaisuutta sekä vahvuutta karistaa muiden odotukset hartioilta ja kohdata oma itsensä tarpeineen. Todettakoon tässä kohtaa, että itselläni on takana yli kahdenkymmenen vuoden parisuhde. Jotain saatan siis tietää pitkistä suhteista. Entisessä suhteessa ei kuitenkaan urakoitu MM tason kultamitallistiksi paskan lapioinnissa eikä vaimoa pidetty tiskirättinä, mutta elämä vei toisaalle. Tähän suhteeseen mahtui iloa, hauskuutta, väsymystä ja uupumista, riitelyä, kompromissien tekoa, kolmen lapsen syntymät, yhden vanhan omakotitalon totaalinen räjäytys (jota peruskorjaukseksi muut kutsuvat), omat opinnot, työt ja ties mitä. Mutta tähän palaan myöhemmin eroa käsittelevässä postauksessa, joka kantaa päässäni nimeä: Milloin on lupa erota?

Yhteiskuntamme on kuitenkin rakentunut parisuhteessa olevien ja perheiden ympärille, vaikka jo 45 % kaikista asuntokunnista on yksineläjien koteja. Tämä luku tulee vielä lisääntymään. Olen jo muutaman vuoden miettinyt, miten yhteiskuntamme voisi paremmin huomioida yksineläjät. Miten voisimme tukea heitä paremmin, millaisia tuotteita tai palveluja yksineläjät tarvitsevat. Mistä syntyy yksineläjien hyvinvointi? Seksologina minua kiinnostaa myös yksineläjien seksi ja seksuaalisuus. Tukahduttavatko yksineläjät omat seksuaaliset halunsa, vai onko heillä fuckbody -tyyppisiä ratkaisuja, vai harrastavatko yksineläjät paljon sooloseksiä, vai irtosuhteita. Tätäkin aihetta on tarkoitus käsitellä myöhemmin.

Palatakseni vielä miesten lähestymisyrityksiin: oma kategoriansa ovat miehet, jotka lähettävät yöllä puolitutun tutulle viestejä, jossa lukee seksiä? Tai että olen yksin kotona, sauna kuumana ja vaimo sairaalassa. Siis, mitä vittua!?! Me sinkuthan olemme munan kipeitä MunaLiisoja, jotka toimivat kuin hetivalmiit kiukaat räpylät aina märkinä. Kun viestiä pukkaa tuntemattomalta lähettäjältä, jonka kullissa kutkuttaa ja palleja pakottaa, olemme valmiita seksiin mahla valuen pitkin reisiä. Mitä helvettiä miesten päässä liikkuu? Näiden lisäksi, me sinkut vaanimme nurkan takana kaiken aikaa kaikkia miehiä, saalistaen seuraavaa panoa silmät kiimasta kiiluvina. Ja meille käy kaikki. Eronneet, karanneet, petetyt ja langenneet. Vaimot varokaa, syöjättäret iskevät vieden teidän miehenne. Koska mieshän on ihan tahaton amebamainen olio, jolla ei ole minkäänlaista omaa tahtoa, ei halua eikä osaamista tehdä elämässään itsenäisiä valintoja. Voi, huoh!