Eronneita, karanneita ja langenneita

Lyhyessä ajassa Onnellinen pinppi -blogia on käynyt lukemassa huikea määrä ihmisiä. Tämä on ilahduttanut minua suuresti ja samalla saanut minut hämmentyneeksi ja onnelliseksi. Haluan kiittää jokaista lukijaa ja palautteen antajaa. Ette arvaa, kuinka paljon tämä merkitsee minulle. Viimeiset pari viikkoa päässäni on kuplinut ideoita ja aiheita, joita nostaa puheeksi, sekä miten kehittää blogia. Nyt työnalla on aiheita, jotka kantavat työnimiä: Mummot(kin) nussii, Nyt kytätään!, Vauvat tulee pinpistä ja pierut pyllystä sekä Beibi, anna mulle orgasmi. Kävi kuitenkin niin, että olkani yli ratsasti musta hevonen ja ajatukset virisivät sinkkuuteen tai virallisemmalla nimellä kutsuttuna yksineläjiin. Itsestäni käytän hyvin ketterästi sinkku termiä, tiedostan sanan herättävän toisissa kanssamatkustajissa kieltäviä tuntemuksia. Sanaan sinkku liitetään toiveita parinmuodostumisesta, eikä ajatella sen olevan elämäntapa.

Olen eronnut lasteni isästä noin kymmenisen vuotta sitten, ja tämän jälkeen statukseni on ollut sinkku. Hyvin pitkälti tämä on ollut oma valintani. Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon elämää, toiveita ja odotuksia, mutta myös pettymyksiä. Yksi mieleenpainuvin ja ajatuksia herättävä kokemus on ollut, kun minulta on kysytty suoraan: mikä minussa on vikana, kun olen vieläkin sinkku? Mitä tuohon nyt voi vastata. Ööö, en tiedä, ehkä olen tavannut vain dorkia, niin kuin juuri nyt. Moni nainen on kertonut samankaltaisista kokemuksista, on ihmetelty vuosien sinkkuilua. Mietin vain, kysytäänkö parisuhteessa olevilta: oletko läheisriippuvainen, kun olet ollut parisuhteessa kaksikymmentävuotta? Ei, koska ydinperheitä ja pitkiä liittoja ihannoidaan, vaikka suhteessa voidaan lapioida paskaa urakalla. Tässä ollaan ja pysytään kun kerran papin edessä on sanottu tahdon. On rohkeaa kuunnella omaa sisintään ja haluta elää omannäköistä elämää. Se vaatii rohkeuden lisäksi uskaliaisuutta sekä vahvuutta karistaa muiden odotukset hartioilta ja kohdata oma itsensä tarpeineen. Todettakoon tässä kohtaa, että itselläni on takana yli kahdenkymmenen vuoden parisuhde. Jotain saatan siis tietää pitkistä suhteista. Entisessä suhteessa ei kuitenkaan urakoitu MM tason kultamitallistiksi paskan lapioinnissa eikä vaimoa pidetty tiskirättinä, mutta elämä vei toisaalle. Tähän suhteeseen mahtui iloa, hauskuutta, väsymystä ja uupumista, riitelyä, kompromissien tekoa, kolmen lapsen syntymät, yhden vanhan omakotitalon totaalinen räjäytys (jota peruskorjaukseksi muut kutsuvat), omat opinnot, työt ja ties mitä. Mutta tähän palaan myöhemmin eroa käsittelevässä postauksessa, joka kantaa päässäni nimeä: Milloin on lupa erota?

Yhteiskuntamme on kuitenkin rakentunut parisuhteessa olevien ja perheiden ympärille, vaikka jo 45 % kaikista asuntokunnista on yksineläjien koteja. Tämä luku tulee vielä lisääntymään. Olen jo muutaman vuoden miettinyt, miten yhteiskuntamme voisi paremmin huomioida yksineläjät. Miten voisimme tukea heitä paremmin, millaisia tuotteita tai palveluja yksineläjät tarvitsevat. Mistä syntyy yksineläjien hyvinvointi? Seksologina minua kiinnostaa myös yksineläjien seksi ja seksuaalisuus. Tukahduttavatko yksineläjät omat seksuaaliset halunsa, vai onko heillä fuckbody -tyyppisiä ratkaisuja, vai harrastavatko yksineläjät paljon sooloseksiä, vai irtosuhteita. Tätäkin aihetta on tarkoitus käsitellä myöhemmin.

Palatakseni vielä miesten lähestymisyrityksiin: oma kategoriansa ovat miehet, jotka lähettävät yöllä puolitutun tutulle viestejä, jossa lukee seksiä? Tai että olen yksin kotona, sauna kuumana ja vaimo sairaalassa. Siis, mitä vittua!?! Me sinkuthan olemme munan kipeitä MunaLiisoja, jotka toimivat kuin hetivalmiit kiukaat räpylät aina märkinä. Kun viestiä pukkaa tuntemattomalta lähettäjältä, jonka kullissa kutkuttaa ja palleja pakottaa, olemme valmiita seksiin mahla valuen pitkin reisiä. Mitä helvettiä miesten päässä liikkuu? Näiden lisäksi, me sinkut vaanimme nurkan takana kaiken aikaa kaikkia miehiä, saalistaen seuraavaa panoa silmät kiimasta kiiluvina. Ja meille käy kaikki. Eronneet, karanneet, petetyt ja langenneet. Vaimot varokaa, syöjättäret iskevät vieden teidän miehenne. Koska mieshän on ihan tahaton amebamainen olio, jolla ei ole minkäänlaista omaa tahtoa, ei halua eikä osaamista tehdä elämässään itsenäisiä valintoja. Voi, huoh!

Kuka olen?

kuva: SunKuvaPhotography
@sun_kuva

Kalenteri kertoo, että kohta juhlitaan tämän ladyn viisikymppisiä. Henkinen ikä taitaa laahata pahasti perässä kalenteri-ikään nähden. Olen seksuaaliterapeuttiopiskelija, seksuaalineuvoja sekä Amor -mielihyvätuotteiden esittelijä. Päätyöni on järjestökentällä. Elämääni rikastuttavat kolme aikuista lastani, jotka ovat kasvattaneet minua ihmisenä eniten. Olen saanut kokea heidän kauttaan kärsivällisyyttä, huutamista, pakahduttavaa onnea, ylpeyttä, kyyneliä, huolta ja pelkoa. Nämä ihme pallerot ovat jokainen ihania omia persoonia ja kulkevat vahvasti omia polkujaan. 

Synnyin Lappeenrannassa vanhempieni ensimmäiseksi ja ainoaksi lapseksi. Lapsuuteni rakkaimmat kesämuistot ovat Etelä-Karjalasta Saimaan rannoilta, jossa vietin päivät serkkujeni ympäröimänä. Lapsuuteni kesiin kuuluikin Saimaassa polskuttelu ja talviin pilkkiminen. Kalastus oli isälleni tärkeä harrastus ja hän otti minut usein mukaan pilkkireissuille. Olinkin isän tyttö. Isäni oli alkoholisti, joka varjosti lapsuuttani. Varsinkin teini-iässä isän ongelmat kasvoivat ja lapsuuden kodin ilmapiiri oli tukahduttava, joskus jopa pelottava. Perkeleen viinan piru pyöritti kotiani ja vei vanhempien vanhemmuuden. Hyvin nuorena opinkin itsenäiseksi ja pärjääväiseksi tytöksi.

Lapsena olin hyvin vilkas ja kekseliäs tyttö, joka rakasti kyläilyä ja autoilua. Aina piti olla jonnekin menossa. Paikallaan oleminen oli myrkkyä ja saattaa olla, että muutaman kerran karkasin leikkipuistoon karuselliin pyörimään tylsyyttä pakoon. Koulu oli yksi puuduttava elämänvaihe. Paikallaan pysyminen oppitunnin ajan oli ensimmäinen haaste. Ensimmäisistä kouluvuosista muistan urheilukisat ja tekniset käsityötunnit. Olin hyvä juoksemisessa ja aivan paska hiihtämisessä. Muistan eräät juoksukilpailut, joihin osallistuin korkokengissä. Olin unohtanut kyseiset urheiluskabat ja kouluun saapuessa selvisi, että nyt kisataan. Tulin juoksukilpailussa toiseksi häviten voittajalle vain sadasosasekunnin. Siinä jos missä oli talenttia!

Neljännellä luokalla minulla todettiin lukihäiriö ja lukemaan opin vasta kevätlukukauden aikana. Tulin kiusatuksi ja oppijana itsetuntoni oli nollissa. Häpesin lukutaidottomuuttani, mutta opin erilaisia kikkoja, miten selviytyä koulusta tajuamatta mitä siellä oikein tapahtui. Minulle koulu oli yhtä kuin liikuntatunnit ja kaverit. Yläasteelle siirryttäessä alkoikin identiteetin etsiminen; kuka olen ja mitä haluan olla?

Pirskahtelevaisuuteni ja intohimoinen elämänhaluni vievät minua erilaisiin seikkailuihin ja kokemuksiin, joita on tarkoitus tuoda blogissa esille. Blogissa nostan puheeksi sinkkunaisten kokemuksia elämästä, ihmissuhteista, ystävyydestä, tunteista, seksistä, seksuaalisuudesta, halusta, intohimosta, yksinäisyydestä ja peloista. Tavoitteena on rikkoa tabuja ja herätellä lukijaa pohtimaan omia asenteita ja tuoda toivon kipinää sille, joka kipuilee elämässään. Tavoitteena on myös tuoda lukijalle ripaus iloa, naurua ja hauskuutta. Toivottavasti tässä onnistun.

Tervetuloa matkalle, jonka päämäärä on tuntematon!