Näin minusta tuli äiti - pelon ja rakkauden kautta!

 

Elettiin vuotta 1993. Olin viimeisilläni raskaana. Laskettuun aikaan oli enää kaksi päivää. Ilmassa leijui jännitystä, pienen ihmisen syntymän odotusta. Maha oli niin suuri, että hengittäminenkin tuntui välillä raskaalta, mutta kaikkein raskainta oli odotus. Ei enää vain vauvan odotus, vaan elämässä roikkuminen kahden maailman välissä. Sen, jossa kaikki jatkuisi normaalisti, ja sen, jossa kaikki voisi hajota hetkessä.

Maailma oli silloin toisenlainen. Ei ollut älypuhelimia, ei tabletteja, ei internettiä. Ei viestejä, jotka olisivat kertoneet sekunneissa, että kaikki on hyvin. Oli lankapuhelimia, uutislähetyksiä, tekstiteevee ja hiljaisuutta, joka saattoi kestää tuntikausia.

Sinä aamuna puhelin soi. Palohälytys. Lapsen isä huikkaa minulle lähtiessään: "Jatka unia, tässä ei kauan mene. Kohta tehdään jotain kivaa yhdessä". Seuraavaksi herään puhelimen pirinään. Toisessa päässä oli lapseni isän äiti. Heräsin kysymykseen: “Onko poikani kuollut?” Siinä hetkessä maailma pysähtyi.

Uutisissa oli juuri kerrottu tehtaalla olevasta tulipalosta. Kuolleista miehistä. Loukkaantuneista. Tulipalosta ja sammuttamisesta.  Ja minä seisoin keskellä kotiani, kaksi päivää ennen laskettuaikaa, 21 -vuotiaana, tietämättömänä, jolla ei ollut vastauksia enää mihinkään. Oli vain tyhjyys. En tiennyt, oliko lapseni isä elossa vai kuollut. En tiennyt, olinko juuri jäänyt yksin. En tiennyt, syntyisikö lapseni maailmaan ilman isää.

Elin tuntikausia epätietoisuudessa, joka tuntui repivän minut sisältä auki. Jokainen minuutti oli viiltävän raskas kuin märkä peitto hartioilla.  Puhelimen hiljaisuus tuntui pahalta enteeltä. Kun ihminen odottaa pahinta, mieli alkaa juosta edelle. Ajattelin asioita, joita viimeisillään raskaana olevan ei pitäisi joutua ajattelemaan. Miten isyyden tunnustaminen tapahtuu, jos toinen kuolee ennen lapsen syntymää? Hautajaisia ja niiden järjestämistä. Miten minä selviän yksin? Mitä minä sanon lapselleni joskus tulevaisuudessa? Miten rakennetaan elämä, kun toinen katoaa ennen kuin yhteinen elämä ehti edes kunnolla alkaa? Mietin, joudunko taistelemaan saadakseni lapselleni sen osan identiteettiä, joka kuuluu hänelle.

Muistan miettineeni käytännön asioita yhtä aikaa sydäntä raastavan kivun kanssa. Kaikki tuntui niin väärältä. Vaikka sydän pompotteli hätää, piti silti miettiä paperit, virastot ja tulevaisuus. Nuorena äitinä maailma tuntui muutenkin suurelta. Olin vielä itsekin kesken. En ollut ehtinyt rakentaa turvaa ympärilleni. Ja yhtäkkiä seisoin tilanteessa, jossa jouduin kohtaamaan mahdollisuuden menettää kaiken ennen kuin mitään oli alkanutkaan.

Ajelin autolla ilman päämäärää. Itkin. Kävin katsomassa hakekasan sammutustöitä. Muistan lukuisat paloautot ja nosturin, josta ruiskutettiin vettä hakekuljettimeen. Kaikki näytti niin todelliselta ja samalla lopulliselta.

Ehkä ihminen tarvitsee konkreettisen paikan surulleen tai pelolleen. Ehkä minun piti nähdä omin silmin jotain siitä katastrofista, joka olisi voinut viedä lapseni isän. Muistan ihmiset, jotka seurasivat minun kanssa sammutustöitä kaukana joen toisella puolen. Muistan sen outouden, kun maailma jatkoi normaalisti eteenpäin menemistä samalla kun oma elämäni mahdollisesti romahtaisi seuraavien minuuttien aikana. Siellä minä seisoin, valtava raskausvatsa edessäni, ja mietin, olenko kohta 21 -vuotias avoliittoleski. Pelkäsin enemmän kuin koskaan ikinä elämäni aikana.

Tuntien odottamisen jälkeen sain puhelun. Olen elossa. Muistan, miten jalkani melkein pettivät  alta. Miten helpotus tuli kehon läpi aaltona niin voimakkaana, että se sattui. Itkin hysteerisesti. Sopersin jotain puheluista ja kyselyistä, oletko kuollut? Siinä lapsen isä yrittää rauhoitella hysteeristä viimeisillään raskaana olevaa naista puhelimen välityksellä syöden samalla sämpylää ja juoden kahvia. Jännää, miten vieläkin muistan tämän. Mutta siinä hetkessä oli kaikki. Pelko. Rakkaus. Raivo. Helpotus.

Se lauantai muutti minua. Ehkä juuri silloin minusta tuli äiti. Ei synnytyssalissa muutamaa päivää myöhemmin, vaan siinä hetkessä, kun ymmärsin, miten syvästi voi pelätä toisen ihmisen puolesta. Miten valtava voima syntyy siitä, että vatsassa kasvaa lapsi, jonka puolesta tekisin mitä tahansa. Ja miten nopeasti elämä voi näyttää, ettei mikään ole itsestään selvää.

Nuorista äideistä puhutaan usein numeroina, tilastoina tai vaikeuksina. Puhutaan keskeneräisyydestä, rahasta, vastuusta ja siitä, miten “elämä jää elämättä”. Mutta harva puhuu siitä voimasta, joka syntyy, kun nuori ihminen joutuu kasvamaan yhdessä hetkessä aikuiseksi, vanhemmaksi, äidiksi.

Minä kasvoin sinä päivänä. Opin, että elämä voi muuttua yhdestä puhelinsoitosta. Opin, että rakkaus ei ole vain onnellisia hetkiä, vaan myös sitä, että sydän pysähtyy pelosta. Opin, että äitiys alkaa joskus jo ennen syntymää – siinä hetkessä, kun tajuaa olevansa valmis kantamaan koko maailman harteillaan lapsensa vuoksi. Ja ennen kaikkea opin, ettei vahvuus näytä aina vahvalta. Joskus vahvuus on sitä, että seisoo joenrannassa kädet täristen ja yrittää hengittää. Joskus vahvuus on sitä, että miettii hautajaisia samalla kun lapsi potkii vatsassa. Joskus vahvuus on sitä, että kestää tunteja tietämättä, hajoaako oma elämä juuri nyt. Ja joskus vahvuus on sitä, että puhelun jälkeen romahtaa täysin, koska toinen onkin elossa. Vielä tänäkin päivänä muistan sen tunteen kehossani. Sen epätodellisen hiljaisuuden. Pelon. Ja sen valtavan helpotuksen.

Elämä ei kysy, oletko valmis äidiksi. Se ei kysy, oletko tarpeeksi vanha, tarpeeksi viisas tai tarpeeksi vahva. Joskus se vain heittää eteesi hetken, joka pakottaa kasvamaan. Minusta tuli äiti pelon kautta. Rakkauden kautta. Ja sen ymmärryksen kautta, että elämä on samaan aikaan hirvittävän hauras ja uskomattoman sitkeä. 

Joka ikisenä äitienpäivänä muistelen tätä hetkeä, kun minusta tuli äiti!