Viime aikaiset Pride -keskustelut kirvoittivat mieltäni kirjoittamaan elämäni ensimmäisen mielipidekirjoituksen. Iloitsen suuresti siitä, että Kouvolan Sanomat (26.6.2025) julkaisi kirjoitukseni. Olen saanut kirjoituksestani hyvää palautetta ja päätin julkaista tekstin myös tänne.
Tällä viikolla Pride liput liehuvat Kouvolan kaupungintalon
edustalla. Maanantaina ensimmäisenä liputuspäivänä lippu sai liehua vapaana
kolme tuntia, kunnes ilkivalta korjasi lipun parempiin huomiin. Viime vuonna
Pride liputus koki myös ilkivaltaa. Tällöin lipputangon narut saksittiin poikki
ja yksi lipuista lojui maassa. Nuoriso otti voimakkaasti kantaa Pride liputusta
vastaan. He eivät ymmärtäneet, miksi tiettyä vähemmistöryhmää pitää liputtaa. Kerron
nyt, miksi.
Kesäkuu on Pride -kuukausi, joka tuo mukanaan
sateenkaariliput, Pride -kulkueet ja näkyvyyttä seksuaali- ja
sukupuolivähemmistöille. Samalla julkiseen keskusteluun nousevat tutut
kysymykset: ” Tarvitaanko Pridea vielä?”
”Eikö tasa-arvo ole jo saavutettu?”
tai ”Miksi heteroilla ei ole omaa Pridea ja liputusta?” Tämmöiset kommentit osoittavat, miksi Pride
on yhä tarpeellinen.
Vaikka Suomessa on otettu merkittäviä askeleita tasa-arvon
saralla, kuten samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeus ja translain
uudistus, arjen tasolla yhdenvertaisuus ei toteudu. Seksuaali- ja
sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kohtaavat edelleen syrjintää, vihapuhetta ja
ulossulkemista kouluissa, työpaikoilla ja julkisissa keskusteluissa. Tämän osoittavat
myös Kouvolassa käyneet tapahtumat kuten pesäpallojoukkueen KPL:n kanta Pride
liputuksesta. Totuus on, että vaikka lainsäädäntö on parantunut, asenteet eivät.
Asenteet muuttuvat hitaammin.
Jos tasa-arvo olisi
todellista, transnuorten mielenterveys ei olisi kriisissä. Sateenkaarinuoret
eivät kokisi kiusaamis- ja seksuaalista väkivaltaa enemmän kuin
valtaväestönnuoret eikä heillä olisi mielenhyvinvoinnin kanssa haasteita. Jos
yhdenvertaisuus toteutuisi, ei Pride -lipusta tulisi uhkauksia kunnille, ei
yksittäisille ihmisille, eikä somessa olisi vihapuhetta, eikä Pride -liputus
kokisi ilkivaltaa. Jos maailma olisi valmis, ei meidän tarvitsisi joka vuosi
keskustella Pride -liputuksesta ja sen tarpeellisuudesta.
Pride ei ole vain juhla, se on myös protesti. Se muistuttaa
meitä siitä, että jokaisella on oikeus olla oma itsensä ilman pelkoa
syrjinnästä, vihasta ja väkivallasta. Jokainen ansaitsee tulla nähdyksi,
kuulluksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Tämä vaatii yhteiskunnalta
toimia: koulutusta, tukea ja turvaa niille, joiden oikeuksia ei vielä täysin
kunnioiteta. Se vaatii myös meiltä aikuisilta asennekasvatusta sekä meidän
omien asenteiden tarkastelua. Pride -kuukauden aikana näkyvä sateenkaarilippu ei
ole pelkkä koriste, vaan solidaarisuuden ja toivon symboli. Se kertoo, että me
kaikki olemme arvokkaita – juuri sellaisena kuin olemme. Pride ei ole liikaa.
Vihapuhe on.
Maiju Vesa
seksuaaliterapeutti, Walk in terapia -opiskelija
Kouvola
