Syyllistyitkö vai syyllistinkö?

 

Olen tässä pohtinut syyllisyyttä ja syyllistämistä. Mieltäni on pohdituttanut, miten syyllistyminen ja syyllistäminen näkyvät ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Aihe on psykologisesti kiinnostava, koska syyllisyyden tunne voi kertoa paljon enemmän ihmisen omasta sisäisestä maailmasta kuin tilanteesta, jossa tunne herää. Syyllisyys on tunne, jolla voidaan vaikuttaa toiseen ihmiseen, joskus huomaamatta ja joskus tarkoituksella. Ihminen voi myös syyllistyä ilman, että kukaan on syyllistänyt. Toisaalta ihminen voi myös syyllistää tunnistamatta sitä itse. Minusta mielenkiintoista on pohtia, mitä syyllisyyden ja syyllistämisen takana on. Miksi syyllistyn? Ja miksi syyllistän?

Ajattelen, että on olemassa tervettä syyllistymistä. Tällöin voi pysähtyä tarkastelemaan omaa toimintaa, arvoja ja tapaa kohdella muita. Olenko loukannut toista? Olenko toiminut oikein? Olisiko minun syytä muuttaa jotain itsessäni? Parhaimmillaan syyllisyyden tunne voi kasvattaa ihmistä. Terve syyllisyys auttaa ottamaan vastuuta, korjaamaan virheitä ja kasvamaan ihmisenä. Edellytyksenä kuitenkin on kyky kohdata omat tunteet, tarkastella niitä rehellisesti, sietää epämukavuutta sekä ottaa vastuu omista tunteistaan. Syyllisyys ei aina johda kuitenkaan itsetutkiskeluun. Kaikki eivät kykene pysähtymään syyllisyytensä äärelle. Jos tunne herättää riittämättömyyttä, häpeää tai pelkoa, ihminen saattaa alkaa puolustautumaan, vetäytymään tai kääntää tilanteen toisen syyksi tai toisen kannettavaksi. Tällöin syyllisyys ei johda oman toiminnan tarkasteluun vaan yritykseen päästä eroon epämukavasta tunteesta ja tilanteesta. On helpompaa todeta, että toinen sai minut tuntemaan itseni huonoksi, kuin pysähtyä pohtimaan, miksi keskustelu herätti minussa tämän reaktion.

Syyllisyyden takana voi olla häpeän tunne. Syyllisyys liittyy omaan toimintaan ja häpeä koskettaa käsitystä itsestä ihmisenä.  Syyllisyys kertoo, että olen tehnyt jotain väärin. Häpeä taas kokemaan, että minussa on jotain vikaa. Jos ihmisen käsitys omasta arvostaan on hauras, toisen pettymys tai eriävä näkemys voi tuntua henkilökohtaiselta arvostelulta ja uhkaavalta. Silloin toisen kokemuksen kuuleminen muuttuu vaikeaksi, koska ihminen joutuu samanaikaisesti puolustamaan omaa kelpaavuuttaan ja kamppailemaan oman riittävyyden kanssa. Tällöin on helpompaa todeta, että toinen syyllistää, kuin pysähtyä pohtimaan, miksi hänen sanansa herättivät minussa syyllisyyttä.

Ihmisen aikaisimmilla kokemuksilla ja ihmissuhteilla on tässä merkittävä rooli. Vuorovaikutustilanteisiin emme tule tyhjinä tauluina. Kannamme mukanamme opittuja toimintamalleja, kokemuksia hyväksytyksi tulemisesta, lapsuuden kokemukset, kiintymyssuhdemallit ja aikaisemmissa ihmissuhteissa opittuja tapoja reagoida sekä miten ristiriitatilanteissa toimitaan. Kiintymyssuhdekokemukset vaikuttavat siihen, miten turvalliseksi koemme toisen pettymyksen, palautteen tai tarpeen ilmaisemisen. Jos ihminen on oppinut, että virheistä seuraa arvostelua, hylkäämistä tai hyväksynnän menettämistä, tällöin ihminen saattaa tulkita tavalliset keskustelut uhkaavina. Toisaalta jos ihminen on elänyt pitkään parisuhteessa, jossa hänen tekemisiään arvostellaan, korjataan tai kontrolloidaan, hän on voinut oppia odottamaan moitteita, vaikka niitä ei olisi tulossa. Jos arki rakentuu sille, että toinen huomauttaa jatkuvasti väärään paikkaan laitetuista astioista tai tavaroista ja jatkuvasti osoitetaan toisen puutteita, alkaa ihminen oppia odottamaan moitteita. Hän ennakoi arvostelua ja tarkkailee omaa toimintaansa välttääkseen ristiriitoja. Tavallinen keskustelu voi tällöin tuntua syytökseltä tai syytöksiltä, koska ihminen kuulee nykyhetken sanoissa menneisyyden äänen.

Mietin, mitä jatkuva syyllistyminen tekee vuorovaikutukselle. Kuvitellaan tilanne, jossa toinen yrittää kertoa omista tunteistaan, pettymyksistään tai tarpeistaan. Vastaukseksi hän saa syyllistyneen ihmisen puolustautumisen. Tällöin keskustelu kääntyy siihen, ettei toinen tarkoittanut syyllistää, ja alkuperäinen kokemus jää käsittelemättä. Jos tämä toistuu, ihminen alkaa varoa sanojaan ja lopulta vaikenee. Tällöin toisen syyllistyminen alkaa määritellä sitä, mistä suhteessa voi puhua. Mietin, voiko syyllistymisestä tulla tapa väistää vastuuta tai hallita tilannetta.

Entä syyllistäjä? Miksi ihminen tarvitsee toisen, joka on jatkuvasti väärässä tai ei toimi toisen sääntöjen mukaisesti? Miksi toisen toimintaa täytyy korjata, arvostella tai osoittaa puutteelliseksi? Syyllistämisen taustalla voi olla turvattomuutta, kontrollin tarvetta, vaikeutta säädellä omia tunteita, opittuja vuorovaikutusmalleja tai vaikeutta kohdata omia puutteita. Joskus toisen arvosteleminen voi vahvistaa omaa paremmuuden tunnetta. Kun toinen epäonnistuu, minä onnistun. Kun toinen on väärässä, minä olen oikeassa. Olen parempi kuin sinä. Mitä tämä kertoo ihmisestä, jos omaa arvoa täytyy rakentaa osoittamalla toisen riittämättömyys? Ja mitä se tekee parisuhteelle tai ihmissuhteille? Puhummeko tällöin turvallisesta vuorovaikutuksesta.

Syyllistäminen voi olla myös vallankäyttöä. Jatkuva arvostelu, huomauttelu ja toisen tekemisen kontrollointi voivat vähitellen murentaa itsetuntoa. Ihminen alkaa epäillä omia havaintojaan, arviointikykyään, valintojaan ja oikeuttaan toimia itsenäisesti. Vähitellen hän omaksuu ajatuksen, että hänessä on ongelma ja minun pitää yrittää enemmän. Lopulta hän saattaa rajoittaa itse itseään välttääkseen syyllistämistä. Parisuhteessa tämä voi muodostaa näkymättömän kahleiden verkoston, jossa toisen hyväksynnästä tulee oman kelpaavuuden mittari. Silloin syyllistäminen ei ole enää vain huonoa vuorovaikutusta, vaan se voi olla henkistä väkivaltaa.

Samat ilmiöt näkyvät työelämässä. Esihenkilö voi tulkita työntekijän palautteen arvosteluksi omaa johtamistaan kohtaan, tai työntekijä voi kokea rakentavan palautteen henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työyhteisössä saatetaan etsiä syyllisiä sen sijaan, että tarkasteltaisiin yhdessä, miksi jokin asia ei toimi. Kun ihmiset alkavat varoa toistensa reaktioita, avoin keskustelu vähenee. Systeemisestä näkökulmasta kiinnostavaa on, miten nämä toimintatavat alkavat ruokkia toisiaan. Toinen syyllistyy, toinen vaikenee, ja vähitellen vuorovaikutukseen syntyy kehä, jossa kumpikaan osapuoli ei enää tule aidosti kuulluksi.

Meillä jokaisella on vastuu, miten kohtelemme muita. Meillä on myös vastuu omista tunteistamme ja mitä niillä teemme. Toisen kokema syyllisyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että häntä on syyllistetty. Eikä hyvää tarkoittava keskustelu sitä, etteivät omat sanat voisi loukata. On hyvä tunnistaa itsessään omat reaktiot ja tarkastella niitä rehellisesti ja avoimesti. Kohdata itsensä kaikkine puolineen.

Seuraavan kerran kun syyllistyn minun kannattaisi kysyä itseltäni, mitä tämä tunne yrittää minulle kertoa. Ja jos huomaan syyllistäväni toista, voisin pysähtyä pohtimaan, mitä yritän tällä saavuttaa. Oikeassa olemista, hallinnan tunnetta vai suojaan itseäni omalta epävarmuudeltani? Syyllisyys voi parhaimmillaan kasvattaa ihmistä, mutta käsittelemättömänä se voi alkaa hallita ja nakertaa ihmissuhteita. Olennaisinta ei ole, kuka syyllistyi ja kuka syyllisti, vaan uskallammeko tunnistaa itsessämme molemmat puolet.  Kaikkein vaikeinta ei ole kohdata toisen ihmisen tunteita vaan, mitä ne paljastavat meistä itsestämme.

Rakkaudella,

Lue myös:

• Kenelle olen lojaali?
• Kunnioittaminen rakentaa siltoja
• Onko minulla oikeus tunteisiin ihmissuhteissa?